Kun on pimeää

Mistä saa lohtua sielun pimeimänä yönä, kun tuntuu että elämä on pelkkää taistelua, eikä siinä ole pienintäkään valonpilkahdusta. Ja vaikka kaikki ulkoisesti näyttäisi olevan ok, sisältäsi olet täysin turta, mikään ei kosketa, kiinnosta tai innosta AIDOSTI.

Olet hukassa itseltäsi. Etsit vastauksia ulkopäin ja koet, että tuntemuksesi ja ajatuksesi ovat todellinen sinä. Olet niin mielesi kahleissa ja niin kiinni jämähtäneissä ajatuskuvioissa sekä niin eksynyt todellisesta itseästi ja siitä kuka oikeasti olet, että elämäsi ei oikeastaan voi olla muuta kuin epätoivoista taistelua.

SIelusi huutaa, mutta et kuule sen ääntä. Ja etsit väärästä paikasta. Etsit tyydytystä sielullesi ja sydämellesi maailmasta, vaikka helpotusta toisi kääntyminen sisääsi, sinne missä todellinen, aito sinä olet.

Olet unohtanut itsesi ja unohtanut "jumalasi". Ja se unohdus aiheuttaa kärsimyksen.

Käänny ulkoisesta maailmasta sisäiseen maailmaasi. Kuuntele mitä sillä on kerrottavanaan. Kun kesytät kiireen ympäriltäsi, sielusi ääni on helpompi kuulla. Voit olla varma, että kuulet jotakin, mistä saat toivoa.

Niin kliseistä kuin se onkin, toivo on se, joka loppujen lopuksi pitää sinut käynnissä ja kantaa sinua. Niin kauan kuin olet mielesi vanki, etsit ja tarvitset toivoa.

Toivolle ei ole tarvetta siinä vaiheessa, kun muistat todellisen itsesi.
Muistaessasi todellisen itsesi, yhdistyt maailmankaikkeuteen ja jumaiseen itseesi.
Silloin sielun pimeä yö liikahtaa piirun verran ja kykenet hengittämään.

Lyhyin matka muistamiseen, on olla nyt-hetkessä.
Keskittymälllä täysin läsnäoloon - kaikki aistit tuntevina ja mieli hiljentyneenä - tuska katoaa ja yhdistyt jälleen rakkauteen. Saavut kotiin.

Sinä olet täydellinen jumalainen sielu, on jälleen tullut aika muistaa se!