Ystäväperhetoiminnasta saavat iloa ja hyvää mieltä kaikki

Sota ja julmuudet vyöryvät televisiosta syliin, kainalokavereiksi kotisohvaan. Näin kävi myös meidän perheessä. Emme voineet väistää pahoinvoinnin ja pakolaisuuden koskettavuutta. Julman todellisuuden tajuaminen herätti yhä kasvavan halun auttaa. Perheemme päätti ryhtyä ystäväperheeksi pakolaisperheelle. SPR:n ystävätoiminta mahdollisti pääsymme mukaan hyvän tekemisen talkoisiin. Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin oletimme. Lähdimme antamaan, päädyimme saamaan.

SPR:llä on tarjolla lukuisia eri tapoja päästä mukaan vapaaehtoistyöhön ja ystävätoiminta on yksi sen muoto. Ystävätoiminnassa vapaaehtoinen sitoutuu toimimaan yksinäiselle tai maahanmuuttajalle ystävänä luottamuksellisesti. Paikallisyhdistykset kouluttavat mukaan ystävätoimintaan ja kurssituksen käytyään jokainen pystyy valitsemaan itselleen ja elämäntilanteeseensa sopivimman toimintamuodon.

Ajan antaminen riittää

SPR:n ystävätoiminta ei edellytä muuta kuin ajan antamista. Aikaa saa antaa sen verran kuin elämäntilanteeseen sopii. Ruuhkavuosissa sinnittelevä perheemme tapaa ystäväperhettä kahden viikon välein. Siihen pystyy jokainen, se on niin harvoin.

Vapaaehtoisen ystävän tärkein ominaisuus on kyky kuunnella ja olla läsnä. Yhteinen ajanvietto voi olla kahvittelua, ulkoilua tai jokin mielekäs harrastus. Vapaaehtoinen ja tuettava voivat yhdessä miettiä, kuinka tapaamiset järjestetään. On tavallista, että ystävätoiminnan myötä syntyy siteitä yli ikä- ja kulttuurirajojen.

Miten kaikki alkoi

Halu auttaa pakolaisia kasvoi ilta illan jälkeen, kun katselimme puolison kanssa iltauutisia. Eräänä iltana ylittyi kynnys ryhtyä konkreettisiin toimiin, ja otin yhteyttä SPR:n paikallisjärjestöön maahanmuuttajavastaavaan. Viestiini vastattiin melko nopeasti, ja asiat etenivät nopeassa tahdissa. Huomasin varsin pian sopineeni omalle perheellemme ensimmäisen tutustumiskäynnin SPR:n maahanmuuttajatyön koordinaattorin ja ystäväperheen kanssa.

Jännitin ensitapaamista paljon. Tiesin ainoastaan, että menemme syyrialaisperheen kotiin. Perheeseen kuuluisi isä ja ainakin tytär. Minulla ei ollut käsitystä syyrialaisista käytöstavoista, ja pelkäsin loukkaavani tahtomattani isäntäperhettä.

SPR:n ystävävälittäjän ja perheemme otti vastaan kerrostalokodissaan sydämellinen, hersyvä nelilapsinen perhe, johon kuului isän lisäksi myös äiti. Perheen äiti ei puhunut suomea, mutta suomenkieltä oppineiden lasten avustuksella keskustelu hänenkin kanssaan onnistui. Oli hämmästyttävää, kuinka hyvin suomalaiseen kouluun integroidut syyrialaislapset olivat oppineet Suomea alle kahdessa vuodessa!

Myös isän on täytynyt tehdä töitä aamusta iltaan kielitaitonsa eteen, sillä kommunikoimme täysin suomeksi ja saimme asiamme kerrottua. Kuinka ahkera hän onkaan! Erityisen ilahtunut olin siitä, kuinka omat ja ystäväperheen lapset tutustuivat ja ystävystyivät kuuraketin vauhdilla vailla ennakkoluuloja ja arastelua. Tämä oli ollut yksi syymme ryhtyä koko perheellä auttamaan. Lapsemme saisivat monikulttuurisuuskasvatusta huolimatta siitä, ettei perheemme taloudellinen tilanne mahdollista ulkomaan matkoja.

Tuossa voisimme olla me

Ystäväperheen lapset puhuivat paljon ja näyttivät kotiaan. Vanhemmat olivat laittaneet monen lämpimän ruuan illallisen. Meidät kutsuttiin pöydän ääreen. Isäntäperhe itse ei mahtunut istumaan, vaan ruokaili tarjoilun lomassa keittiön seisomapaikoilla. Vieraanvaraisuus ja palveluhenki olivat hämmentäviä, emme kuvitelleet tulevamme syömään. Sitä paitsi meidän perhe lähti suoraan iltaruokapöydästä! Kyllä hävetti syödä vain vähän, sen minkä täyteen vatsaan sai lisättyä. Vieraanvaraisuus toi syyrialaisperheen heti lähemmäksi ja lämmin ystävyys alkoi rakentua.

Perheen isä kertoi hieman siitä, mitä heille oli Syyriassa tapahtunut ennen Suomeen tuloa. Perheen elämäntilanne Syyriassa oli vastannut pitkälti sitä, mitä oman perheemme tilanne on nyt. Sota vain oli erottava tekijä. Syyriassa on sodittu vuodesta 2011 saakka, eikä Isiskään ole tuntematon tekijä maassa. Tätä kirjoittaessani Turkin ja Syyrian rajalla jytisee. Turvapaikan tarve on aito, kuten monessa muussakin tapauksessa. Kuolemaa on karattava.

Perheen tarinaan ja elämäntilanteeseen samaistuminen oli ilmeistä, nieleskelin kyyneleitä. Mitä jos meidän kodillemme kävisi noin? Ja omille sukulaisille? En voinut välttyä tajuamasta syvästi, että tuossa voisimme olla me. Oikeasti. Me. Tai sinä, ja sinun perheesi, omat pienet lapsesi. Kotimatkalla mietin, mitä jos perheellemme kävisi noin, ja minä olisin Syyriassa tai muualla Lähi-Idässä hunnutettuna. Pystyisinkö asennoitumaan samalla tavalla? Tuskin! Sota tuli syliin ja kietoi kädet kaulan ympäri, ihan tahtomattani.

Arvostin syyrialaisisän kertomuksen avoimuutta ja sitä, kuinka he olivat päättäneet kaikesta huolimatta rakentaa uutta tyhjästä. He menettivät kaiken. Mutteivät toivoaan. Mikä asenne! Perheestä huokui tahto rakentaa uutta, he osasivat elää toivossa ja tulevaisuususkossa. Puhuttelevaa.

Jännittävä ensitapaaminen antoi paljon.

Lähdimme antamaan, päädyimme saamaan

Olimme ryhtyneet vapaaehtoistyöhön voidaksemme auttaa kotoutumisessa. Tahdoimme avata kotimme ovet ja sanoa, että tervetuloa. Ei tarvitse pelätä. Olemme mekin evakoiden lapsia, tiedämme että lähimmäistä autetaan hädässä.

Mutta. Se ei mennyt niin. Varsin pian tuli selväksi, että vapaaehtoistyö maahanmuuttajien parissa antaa valtavasti. Elämän merkityksellisyys ja onnellisuus lisääntyivät. Perheiden lapset ystävystyivät saman tien, ja WhatsUp-viesteily on ollut viikoittaista. Näin konkreettisesti, että ulkonäkö- ja kulttuurieroja ei ole lasten välillä. Lapset ovat lapsia, leikkivät ja pelaavat ja käyvät koulua. Tykkäävät samoista asioista, kehittyvät samoja kehityspsykologisia ja luonnonlakeja noudattaen. Kulttuuriset erot ovat olemassa ainoastaan aikuisten opituissa tavoissa suhtautua. Ennakkoluuloissa, vierauden pelossa ja tiedon puutteessa – siellä ne ovat, muka merkittävät eronteot meidän ja muukalaisten välillä.

Iloitsen kirjoittaessani tätä. Teksti virtaa valoisana riemuna. Tuntuu mahtavalta pystyä aidosti auttamaan apua tarvitsevaa lähimmäistä. Tätä täytyisi jokaisen saada kokea! Auttaminen ei sinällään ole ollut mitään kummallista. Se on vaihdellut ollen lähes mitä vain lasten harrastusmahdollisuuksien selvittelystä ja biologian läksyistä verkkoyhteyden hankkimiseen. Tavallisia asioita tavallisten ihmisten kesken, ei sen kummempaa.

Ystävystyminen sydämelliseen ja herttaiseen syyrialaisperheeseen alkoi vasta tänä syksynä. Tämän kokemuksen perusteella voin lämpimästi suositella vapaaehtoistyötä maahanmuuttajien parissa ihan jokaiselle. Tarkemmin ajateltuna, sen pitäisi oikeastaan olla pakollista. En ole tehnyt mitään näin henkisesti avartavaa pitkään aikaan.

Ehkä sinäkin elät keskellä ruuhkavuosia, jatkuvassa kiireessä, koti aina sekaisin ja kalenteri täyteen buukattuna. Aikaa ruuhkavuosissa ei ole paljon, tiedän. Emme mekään tapaa ystäväperhettä kuin kahden viikon välein. Se ei ole paljon. Jokaisella on sen verran aikaa, takuulla. Minulta se irtosi kotitöistä; paras tapa pyyhkiä pölyt syksyllä on sammuttaa valot ja laittaa pari kynttilää palamaan. Ei näy pölyn pölyä! Ja aikaa jää vapaaehtoistyölle. Varo vain, kun lähdet antamaan. Todennäköisesti päädyt saamaan.

Lue lisää

https://www.punainenristi.fi/hae-tukea-ja-apua/yksinaisyyteen

https://rednet.punainenristi.fi/ystavatoiminta