Uskallus rakkaudessa

Meillä on itsemme näköinen käsitys rakkaudesta. Olemme muodostaneet historiamme aikana dogmaattisia ajattelumalleja parisuhderakkaudesta, joka murenee tässä ajassa. Mennessämme ajassa taaksepäin, huomaamme kulttuurisosiaalisia sidoksia rakkauden määrittämiselle, jotka vallitsevat eri määrin maailmalla edelleen. Määritelmät ajavat meidät todella ahtaisiin tunnetiloihin, sillä uudessa ajassa vanhat rakenteet eivät päde tunne-elämässä.

Jokainen elämässä koettu rakkaus jättää meihin kerroksia fyysiselle, psyykkiselle sekä henkiselle tasolle. Kun meihin on sattunut, tulemme varoivaisiksi ja alamme tiedostamatta elää säästöliekillä. Säästöliekki aiheuttaa vajavaisen tunne-elämän rakkausasioissa ja saa asiat helposti vääristymään mielen tasolla. Meille voi tulla pelkoja, jotka ohjailevat toimintaamme epäedulliseen suuntaan. Egomme hivelee mielikuvitustamme kaikessa utopiassaan ja silloin käytämme sydäntämme varoen, emmekä päästä lähelle. Egomme antaa sumentaa intuitiomme ääntä. Olemme maalailleet haaveita rakkaudesta tähtitaivaan loistaessa yllämme kaikki puhuvan universumin syleilyssä. Kohtaamamme rakkaus palvelee meitä kasvussa ja voi ilmestyä eteemme suurempana kuin koskaan, juuri siksi.

Mitä on rakkaus kahden ihmisen välillä? Pointtina ei ole takertua seikkaperäisyyteen tai näennäisiin muodollisuuksiin, puhuttaessa tunteista. Sellaiseen ei tulisi edes pyrkiä. Raadollisuudessaan voimme sabotoida itseämme joskus hyvin kipeästi ja pitkälle niin, ettemme todellisuudessa uskalla ottaa vastaan ”sitä todellista rakkautta” – mielemme piirtyneiden dogmien ja määritelmien sokaisemina sätkynukkeina. Meidän on helppoa tarttua ”helppoon” rakkauteen ja uskotella sen antavan meille universaalia eliksiiriä, koska olemme saattaneet rakentaa rakkauden materialistiseen onnen muotoon.

Olen kuullut monesti puhuttavan siitä, kuinka kaikki on tasapainossa ulkoisesti ja elämä soljuu ilman suuria myllytyksiä kahden ihmisen välisessä elämässä. En tahdo kallistua yleistämiseen, vaan kerron oman tarinani. Tällaisessa tilanteessa olin itsekin. Elin sitä rakkautta, vaikka kaikki koettu rakkaus elämässä on tärkeää ja merkityksellistä. Rakkaus oli aitoa ja hyvää, mutta siitä tuntui puuttuvan jotakin. En päässyt koskaan perille, mitä se oli. Turvauduin ainiaan ulkoisiin seikkoihin. Lähes riidaton, harmoninen ja muutoin hyvältä näyttävä parisuhde sai minut tuntemaan emotionaalista tyhjyyttä. Oli aika havahtua siihen todellisuuteen ja kysyä itseltäni: miksi? Mitä oli ”se”, mitä sisimmässäni sieluni janosi, enkä saanut tätä janoa sammumaan koskaan? Irti päästäminen toi minut itsensä keittämisen jalolle ja upealle polulle. Löysin itseni uudella tasolla ja uskalsin viimein päästä irti määritelmistä siinä määrin, etten enää piirtänyt mieleeni idealistisia pilvilinnoja. Parin alastulon jälkeen konsanaan havahduin jälleen valmiiksi maalattuun rakkaustarinaan, koska piintyneistä ajattelumalleista irrottautuminen vie aikaa, vaatien työtä itsensä kanssa.

Sen jälkeen todellinen henkisen kasvun sykli sai vauhtipyörään momenttia kivussa, rakkaudessa... Ja kun, jotain hyvin odottamatonta on tullut elämään rikkoen kaikki maalaillut käsitykset ja odotukset parisuhderakkaudesta, niin tuntui että universumissa on maailmankirjat sekaisin! Enhän minä tällaista halunnut? Seisoin reunalla. Tajusin seisovani sellaisen rakkauden ja voiman kanssa käsikkäin, että se sai minut syöksymään egoni kanssa melkoiselle taistelutantereelle. Mitä enemmän yritin päästä irti, rimpuilla tunteista irti, sitä kovemmin jouduin kärsimään. Juoksin itseäni karkuun ja juoksin karkuun tällaista rakkautta enemmän kuin koskaan. Minuun sattui, itkin päivätolkulla: hämmennyksestä, pelosta, ikävästä, palavasta tunteesta ja jostain sellaisesta, jota en osannut nimetä maallisesti. Päätin, etten anna mitään mahdollisuutta, koska ”eihän tämä voi mennä näin, enkä minä halua tällaista”. Kompastuin omaan egoni pienuuteen järkeistämällä ja aiheuttamalla erilaisia esteitä, jotta minun ei tarvitsisi vastaanottaa näin suurta tunnetta sen kauneudessaan ja kauheudessaan. Sydän ei antanut unohtaa. Tunsin yhä uudelleen maailmankaikkeuden ja sisäisen navigaattorin lähettämiä signaaleja. – Parantavan vaikutuksen puolin ja toisin, sekä itselleni tuodun peilini. Tajusin, miten en ole koskaan uskaltanut antautua todellisen rakkauden vietäväksi. Sellaisen rakkauden, joka ei katso määritelmiä, uskomuksia ja valmiiksi maalattuja hentoja kuvia. Olen tutustunut uuteen rakkaudenmuotoon, jossa vallitsee universaalia alkemiaa. Uskallammeko hypätä ottaen vastaan kaiken kainostelematta ja seistä sen puolesta vankasti rikottuinakin? - Loistaa tavallamme.