Mummot ja vaarit kunniaan!

Vanhustenhoidon ongelmista on keskusteltu Suomessa vilkkaasti. Mutta myös kotona asuvalla iäkkäämmällä väellä ei ole kovin kummoinen asema yhteiskunnassamme. Miten tässä näin pääsi käymään? Ennen iän myötä sai nauttia kasvavasta kunnioituksesta. Niin on vielä monessa maassa. Mitä vanhempi ihminen, sitä kohteliaammin häntä lähestytään. Heitä kuunnellaan tarkasti, ja lapset auttavat heitä ja huolehtivat heistä. Sairastuessakin heitä kohdellaan arvokkaina ja viisaina ihmisinä, hellävaroen ja kunnioittaen.

Länsimaissa vanhuksilla ei kuitenkaan juuri ole arvoa. Se liittyy rajoittuneeseen käsitykseemme kehityksestä. Vanhempi väki nähdään menneen maailman edustajina. He eivät pysy ”kehityksessä” mukana. Kehitys nähdään esimerkiksi teknologian näkökulmasta. Kun vanhus käyttää tietokonetta, sitä pidetään hienona asiana – hän ei sittenkään ole täysin tipahtanut kelkasta.

Samoin nuorekkuutta arvostetaan. Vetreys ja virkeä, avara mieli ovat tietysti positiivisia asioita, mutta mummoksikin voisi saada heittäytyä nautiskellen ja huolettomasti! Työelämässäkään läheskään kaikissa ammateissa iän tuomaa kokemusta ei arvosteta. Sen sijaan kaivataan tuoreita näkökulmia ja teknisiä taitoja.

Vanhukset eivät ole aina perheen arjessa mukana

Pitkiin kertomuksiin ja menneiden kuvailuun omat lapsetkin suhtautuvat usein hymähdellen. Etenkin jos muisti joskus pätkii. Lapsenlapset omaksuvat nopeasti saman tavan. Nopeatahtisessa yhteiskunnassa ei tunnu olevan aikaa rönsyilevien juttujen kuuntelemiseen. Yhdessä tekeminenkin jää helposti vähiin, vaikka se on kenties para tapa välittää taitoja nuoremmille sukupolville. Vaikka juurettomuudellakin on puolensa, omasta taustasta on mukava tietää muutakin kuin nimiä ja paikkakuntia. Ja ne tarinat, jotka herättävät suvun tai muuten vain aiempien sukupolvien väen henkiin, jäävät nopeasti unholaan jos niitä ei kukaan kuuntele.

Ja niin kierre on valmis: yhteiskunnissa, joissa hyöty on tärkeä arvon mittari, vanhuksille ei ole juuri sijaa. Sillä on tietysti psykologisiakin seurauksia – ja niillä taas voi hyvinkin olla fyysisiä seurauksia. Vanhempi väestö käyttää runsaasti lääkkeitä ja sairastelee usein. Voisiko vanhuuden käsitteen muutoksella olla yhteys terveysongelmiin ruokavalion ja muiden seikkojen lisäksi?

Kun nuoret taas eivät enää asu vanhempien sukulaisten seurassa, vanheneminen ikään kuin häipyy pois heidän näkyvistään. He eivät enää osaa luontevasti jutella vanhempien sukulaistensa kanssa. Heidät koetaan tylsänä seurana – ja sen toki tietävät isovanhemmatkin. Ja kun yhteistä puuhaa ei ole, saattavat isovanhemmat jäädä hyvinkin vieraiksi.

Sukupolvien eriytyminen ei kuitenkaan ole luonnollista. Vanhukset niin sanotusti putoavat kelkasta helpommin, jos he eivät vietä aikaa nuorten kanssa. Vanhainkodit ovat siinäkin mielessä luonnoton ratkaisu: vaikka vanhukset toki viihtyvät omanikäisessä seurassa, heidän arjestaan jää helposti uupumaan työntekijöitä nuorempi sukupolvi kokonaan. Nuoremmat puolestaan näkevät vanhusten arjesta vain pienen osan. Ongelmatonta ei ole sekään, että ikääntyvien hoidosta päättävät ihmiset, jotka voivat olla paljonkin nuorempia.

Visioita ja vanhojen tapojen kunnioittamista

Hiljattain on alettu puhua vanhusten kommuuneista. Ajatus on hieno: yksin asumisesta kärsivät mummot ja papat voisivat asua yhdessä. Niin olisi seuraa ja kotitöitäkin voisi jakaa. Tällaisia yhteisöjä Suomessa jo on joitain. Toimintaan voidaan yhdistää myös muitakin aspekteja, kuten yhteisen toiminnan ja ulkopuolisen avun.

Ei olisi hassumpaa, jos vanhukset halutessaan voisivat hakeutua asumaan myös muunikäisten kanssa. Ajatus yhteisöllisyydestä on mukava: samassa rakennuksessa olisi useita sukupolvia. Kaikilla ei ole isovanhempia, toisilla taas ei lastenlapsia – mutta eihän perhesiteiden tarvitse olla yhteisöllisen elon peruste. Ongelmaksi voi kuitenkin muodostua se, että laitosmaista eloa eivät monet perheet kaipaa, ja toisaalta epävirallinen yhteisasuminen voi tuottaa ongelmia, eikä sen järjestäminenkään välttämättä ole mutkatonta.

Asumisen sijaan sukupolvia voi yhdistää myös muin keinoin. Ehkä jossain jo järjestetäänkin pappojen pitämiä pajupillikursseja ja mummojen järjestämiä kutomis- tai ruoanlaittokerhoja? Sukupolvien välistä toimintaa voivat olla myös menneisyyttä ruotivat keskustelut. Tallennetuista keskusteluista olisi iloa muillekin, kuin vain asianomaisille!

Mutta mikä tärkeintä – jos sinulla on lähipiirissäsi ikääntyviä ihmisiä, juttele heidän kanssaan. Heillä saattaa olla loistavia ideoita ja visioita. Jos vielä niin ei ole, luo keinoja, joilla he pysyvät kärryillä arjessasi ja järjestä tilanteita, joissa lapsetkin viihtyvät heidän kanssaan. Niin luot toimintaa, josta itsekin saat nauttia, kun siirryt mummo- tai pappavaiheeseen! Jos jo olet siinä vaiheessa, kerro näkemyksistäsi ja tarvittaessasi vaikka vaadi aikaa läheisitäsi niiden kuunteluun.