Lasten mindfulness- satuhierontaa ja kilpajuoksua

Miten lasten mindfulness käytännössä onnistuu? Mielikuvissa siintää seesteisiä ja henkisyyttä huokuvia hetkiä, mutta onko todellisuus kinastelua ja riehumista? Se selviää kun ollaan lapsen kanssa satuhieronnassa.

Lasten mindfulnessiin eli tietoiseen läsnäoloon kuuluu lasten tunteiden, sisäisten aistimusten ja mielialojen tunnistaminen.

Satuhieronnassa sadun kulkua elävöitetään kosketuksella. Aikuinen valitsee sadun, jonka elementtejä on helppo piirtää lapsen selkään. Rauhoittavat ja lempeät teemat sopivat tähän menetelmään parhaiten. Syksyllä kotipaikkakunnalla järjestettäisiin satuhierontakurssi. Olin innoissani.

Ilmoittauduin satuhierontakurssille kehitysvammaisen lapsen kanssa. Ilmoittautuessa loin mielikuviin odotuksia. Kuten tavallista, kaikki ei mennyt niin kuin piti. Satuhieronnan kokeilu, epäonnistuminen ja siitä seurannut reflektiivinen pohdiskelu johtivat taas henkisen harjoittamisen perusasioiden äärelle.

Odotuksista on osattava päästää irti.

Satuhierontakurssin ensimmäinen käyntikerta alkoi lupaavasti. Istuimme lapsen kanssa retkipatjalle, kuten muutkin lapsi-aikuinen-parit. Ohjaaja esittäytyi, kertoi menetelmästä ja ryhtyi lukemaan eläinsatua. Lapset asettautuivat makaamaan retkipatjoille. Aikuisten tehtävä oli koskettaa lapsia rauhallisesti mukaillen sadun etenemistä. Esimerkiksi hiiren askeleet hierottiin kevyesti töpöttämällä, karhun askeleet koko kämmenen leveydellä painelemalla. Sateen ropinan, tuulen tai eri muotojen hierominen onnistui mielikuvitusta aktivoimalla. Ei ole yhtä oikeaa tapaa.

Satuhieronta on tapa luoda läheinen yhteys lapsen ja aikuisen välille. Se edesauttaa turvallista ja hyvää vuorovaikutussuhdetta. Sadun ja hieromisen tyylin voi valita sen mukaan, tarvitaanko rauhoittumista vai stimulointia. Pääasiassa lapset kokevat hieronnan myönteisesti. Meille kävi toisin.

Ensimmäisten minuuttien aikana suorasukainen kehitysvammainen ohjattavani ilmoitti, että tilaisuus on hänestä tylsä. "Tylsääääää" raikui ohjaajan sadunlukemisäänen yli. Hyssyttelin. Lapsi oli ihmeissään – eikö tuo aikuinen kuullut, mitä sanoin. Hän päätti korottaa ääntään. Muiden lasten rauhoittuessa kuuntelemaan satua ja kosketusta, ohjattavani karjui omaa viestiään yhä painokkaammin. Sadunlukijan ääni hävisi tylsää-huutoihin.

Kun lapsi oli antanut ilmoituksensa siitä, että hänellä on tylsää, hän päätti korostaa sanomaansa lähtemällä liikkeelle. Hän ponkaisi ylös vauhdilla, millä nuoli ponnahtaa viritetystä jousipyssystä ja lähti juosten minua karkuun. Satuhierontakurssi järjestettiin päiväkodin tiloissa. Monenlaisia mielenkiintoisia virikkeitä oli talossa tarjolla kutkuttavan paljon. Lapsi päätti tutkia niitä.

Kurssin ohjaaja keskittyi sadun lukemiseen. Muut lapset keskittyivät satuhieronnan kuunteluun. Minä keskityin lapsen perässä juoksemiseen ja hänen levittämiensä lelujen raivaamiseen. Tilanne oli kerrassaan kiusallinen.

Satuhierontakurssia oli käyty viisitoista minuuttia. Se sai riittää. Posket punaisina ja vähin äänin kaappasin lapsen kainalooni, kuiskailin anteeksi ja hipsuttelin hiljaa ovesta ulos. Lapsi seurasi kainalossani, eikä lainkaan hiljaa. Kotimatka sen sijaan taittui hiljaisuuden vallitessa.

Jäin illalla pohtimaan päivän tapahtumia. Olin luonut odotuksia mielikuviini siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Odotin lapsen käyttäytyvän tietyllä tavalla, odotin tiettyjä asioita tapahtuviksi. Sain muistutuksen siitä, kuinka tärkeää on päästää irti odotuksista ja suunnata tarkkaavuus siihen, mitä on ja mitä tapahtuu. Miten tärkeää on omaksua puhdas lapsenomainen mieli ja olla kuvittelematta, että tietäisin maailman olemuksen ja kaikkien tapahtumien sisällön valmiiksi!

Opin, mitä tapahtuu, kun lähdemme matkaan aikuisjohtoisesti – emme lapsilähtöisesti. Nämä tärkeät muistutukset tarvitsin. Ne vetivät mielen nöyräksi. Vielä on työtä tehtävänä, harjoittamista jatkettavana. Koin kiitollisuutta oppiläksystä.

Lisää satuhieronnasta voit lukea esimerkiksi Elina Kauppilan teoksesta Kamalan ihana päivä, lasten mindfulness (Basam Books 2016).