Haavoittuvuuden voima

Haavoittuvuus on rehellisyyttä, johon kuuluu oman pimeän puolen hyväksyminen. Katsominen ei kuitenkaan useimmille meistä ole kivaa, vaan sen sijaan tuudittaudumme mieluummin lohdullisiin uskomuksiin, tuomitsemiseen ja moraaliseen loanheittoon. Olisiko jo aika ottaa vastuu puutteistamme ja kohdata sängyn alla lymyävät möröt?

Ihminen haluaa selviytyä. Eikä selviytymiseen kuulu heikkouksien näyttäminen. Mutta käsi ylös – kuinka monelle ihan oikeasti riittää enää selviytyminen? Eikö meidän ole aika ihmiskuntana nousta portaita jo ylös?

Haavoittuvuus ei ollut pääprioriteetti kasvaessa

Lapsuudessa kokemamme nöyryytykset, tuomituksi tulemiset ja pettymykset ovat jättäneet monille meistä pysyviä jälkiä. Meitä ei ole koskaan tai missään opetettu käsittelemään näitä tuntemuksia, ei siis ihme, että vielä vuosienkin päästä ne kummittelevat ja luovat varjonsa meidän elämäämme. Meille opetetaan koulussa biologiaa, matematiikkaa ja kieliä. Eikö elämän kannalta olisi tärkeämpi oppia käsittelemään omaa haavoittuvaisuuttaan?

Olemme siis painaneet nämä tunteet syvälle sydämeen ja siellä ne pysyvät. Teeskentelemme, että emme tunne tai muista kipukohtiamme. Lopulta unohdamme ne itsekin, kunnes ne sairauden tai muun ongelman muodossa muistuttavat olemassa olostaan.

Haavoittuvaisuuden harjoittelu läheisen ihmisen kanssa tekee meistä inhimillisempiä

Sillä ei ole väliä kuka on oikeassa tai väärässä, sillä hetkellä kun oikeasti olemme haavoittuneessa tilassa. Tunteet, pelot ja tarpeet on opittava tunnustamaan ja tunnistamaan. Argumentointi ei voi tapahtua menneiden tapahtumien kautta vaan sen hetkisten tunteidemme välityksellä. On poistettava naamio kasvoilta ja tultava näkyväksi, ennen kaikkea itselle.

Uhrautuminen, pettäminen ja muut pettymyksiin johtavat tavat muodostavat keskeisiä teemoja läheisissä suhteissa. Esimerkiksi uhrautuminen on hankala manipulaation muoto. ”Annamme” itsemme toiselle, haluamme tarjota olkapäämme. Ja mitä tuo toinen tekee. Kieltäytyy avusta. Sillä hetkellä tunnemme kipua, hylkäämistä ja viattomuutta. Koemme myös mahdollisesti vihaa ja meistä tuntuu, että menetimme mahdollisuuden tehdä jotain muuta.

Ei ole harvinaista, että riidan tai ”kiivaan keskustelun” aikana, poistumme paikalta. Tämä antaa meille illuusion, että olemme edelleen voitolla keskinäisessä pelissä. Otamme siis ”Ritolat”. Sanomatta selvää on, että tämä käytösmalli ei auta meitä eteenpäin, vaan haavat jäävät edelleen vuotamaan verta.

Haavoittuvuus ja sen totuudellinen näkeminen on herkkä prosessi, joka on jokaisella erilainen, onhan meillä jokaisella omat haavamme ja pelkomme. Meidän pitäisi oppia näkemään oma itsemme niin rehellisesti, vastuuntuntoisesti ja vilpittömästi kuin vain voimme. Jos sen sijaan virittäydymme turvalliseen häkkimme, estämme tämän voimallisen avun astumisen elämäämme.

Ei yksin vaan yhdessä

Sanomisella ja omilla tunteilla on iso ero. ”Kyllä minä pärjään yksin”, livahtaa suustamme helposti. Ei ole epäilystäkään, ettemmekö olisi päteviä ja osaavia myös yksin, mutta eikö tarkoitus ole kasvaa ihmisenä? Jos kaiken aikaa pysymme omassa kammiossamme, emmekä päästä muita lähelle, kasvammeko? Olla haavoittuva on yksi parhaista opettajista.

Ota vastuu omasta mielentilasta ja ilmaise asiat minä-muodossa, jolloin kysymys- ja arvausleikit jäävät pois, eikä läheistemme tarvitse ”tietää” mitä pelkäämme, tunnemme tai tarvitsemme. Tämä on haastavaa, sillä se ei jätä meille mitään suojaa, meidän on vain hyväksyttävä itsemme.

Älä enää uhraudu toisen puolesta tai syyllistä muita omasta olostasi vaan anna haavoittuvaisuutesi näkyä ja hyväksy itsesi juuri sellaisena kuin olet.

Lähde: http://www.collective-evolution.com/2017/03/22/the-power-of-vulnerability/