Sekaani-Sadun seikkailut vegaanimaailmassa
Joulun jälkeen olo on turvonnut, lihonut ja tukkoinen. Olen nauttinut siekailematta notkuvan pöydän antimista, ja sen huomaa. Ajatukset ovat sameita ja olo nuutunut. Väsyneenä surffailen netin syövereissä, ja törmään lihattoman tammikuun haasteisiin. Miksei! Luen vegaanihaastatta hetken ja olen heti mukana.
Olen aiemmin ollut lakto-ovo-vegaani. Tosin en sitä silloin tiennyt, en vain halunnut syödä punaista lihaa enkä kanaa. Esikoisen synnyttyä kasvisravinto ei riittänyt paljon liikkuvalle ja pienikokoiselle äidille. Maito herui paremmin, kun söin tuhdimpaa ruokaa. Siirryin takaisin sekaaniksi, eli kaikenlaista eläinperäistä mupeltavaksi sekasyöjäksi.
Jossain vaiheessa 2000-luvun alkua kiinnostuin joogasta. Työväenopiston kurssien anti ei tyydyttänyt joogatarvettani täysin. Ryhdyin lukemaan aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Varsin pian opin, kuinka merkityksellistä on meditaatio, ja kaiken elävän kunnioittaminen sekä rakastaminen. Eläinten syöminen alkoi tuntua pahalta, mutten sitä suinkaan lopettanut. Söin eläinperäisiä tuotteita edelleen, siitä vain tuli huono omatunto.
Koskaan en ollut kuitenkaan ollut täysvegaani. Maitoa ja munia meni, samoin juustoa ja hapanmaitotuotteita. Ja paljon. Kun ryhdyin hetken mielijohteesta Oikeutta eläimille ja Vegaaniliiton yhteiseen haasteeseen tammikuun 5. päivänä 2016, en vielä käsittänyt, etten oikeaoppisena vegaanihaasteeseen osallistujana saisi syödä mitään eläinperästä. Olin innoissani ja motivoitunut. Mutta sitä ei jatkunut pitkään.
Haasteen vaativuus valkeni seuraavana päivänä, kun jouduin miettimään mitä ihmettä enää voinkaan syödä. Hyvästi rahka-raejuusto-jogurtti-ämpärit, joita olin siemaillut silmät nautinnosta puoliummessa hedelmien, marjojen ja leseiden kera. Tilalle saisin lorauksen maidontapaista kuka ties syötäväksi soveltuvaa valmistetta, tai jotain. Ehkä. Prisman juustohyllyssä viettämäni hetket olivat täynnä katkeransekaista kiukkua haastetta kohtaan. Olisin halunnut mättää kärriini kaiken maitoperäisen, mutta jouduin tyytymään juustonkaltaiseksi muotoiltuun valmisteeseen, jonka kilohinta oli enemmän kuin näin pieni ihminen pystyi käsittämään.
Nyt haastetta on takana vajaa viikko. Ensimmäisten kahden päivän jälkeen huomasin aamulla, että kehossani on tosi hyvä olo. Hyvä olo on auttanut jaksamaan tähän saakka. Haluaisin edelleen marssia jääkaapille, tehdä muhkean juustoleivän, ison kulhollisen rahkaa ja syödä niitä itseni pinkeäksi. Miltä maistuisikaan kylmä raikas maito juoksulenkin päälle? Mutta ei, rakkaat ruuankaltaiset valmisteet, teidän kanssanne on minun kulkeminen tammikuun loppuun saakka...
Nousin juuri ruokapöydästä. Muu perhe on nauttinut maittavan liha-aterian, jota minäkin olisin niin halunnut maistella. Ja sitten en kuitenkaan. Söin kiltisti oman kasvis-tofu-wokkini, otin oikein lisääkin, ja hoin että onpa hyvää ruokaa. En tiedä, ketä yritin uskotella enemmän – perhettä vai itseäni. Sillä ei liene olevan väliä, sillä kukaan ei uskonut vihannesmössöäni maittavaksi. Mutta vatsa täyttyi, vieläpä hyvällä tavalla. Olo ei ole ähkyinen, vaikka määrällisesti söin ison annoksen.
Samalla kun kaipaan juustoja ja rahkaa, olen totaalisen sitoutunut vegaanihaasteen loppuun saattamiseen. Ainakin toistaiseksi. Ehkä. Kun illalla silitän lemmikkikoiraamme, katson sen ruskeita laupiaita silmiä ja kuuntelen sen levollista hengitystä, alkaa väistämättä hiipiä mieleen, kuka haluaa ikinä satuttaa toista olentoa. Vaikkapa kasvattamalla sitä ruuakseen. Kuka voikaan hukata elämän, ja useita, ihan vain oman mielihalunsa vuoksi... Vaarallista! Mitä, jos en enää koskaan halua syödä lihaa? Mitä vielä tapahtuukaan...
Lupaan kertoa, kuinka hanke etenee, ja kirjoitan seuraavaksi, millaisia vaikutuksia täysvegaanisuudella on joogaan ja meditaatioon omalla kohdallani.
------
Sekasyöjän seikkailut täysvegaanina jatkuvat. Ensimmäinen lihattoman tammikuun haasteeseen kuuluva vegaaniviikko on takana. Hyvä kevyt olo jatkuu jooga- ja meditaatioharjoituksissa joulutauon jälkeen.
Joogan joululoma loppuu. Menen toiveikkaana tunnille, ja ilokseni huomaan, että harjoitus sujuu hyvin. Kasvisravinnon sulattaminen ei kuormita sisäelimiä samalla tavalla kuin sekaruuan, ja siksi mieli tuntuu selkeältä. Ei väsytä niin paljon. Osaksi tämä johtunee siitä, että olin odottanut dieetiltä tämänsuuntaista vaikutusta. On hyvä, kevyt olo.
Toisaalta, viikkojen tauko meditaatioharjoituksista näkyy siinä, että tarkkaavaisuus karkaa tuon tuosta ajatusten perään. Mieli on malttamaton sen suhteen, onko harjoittaminen erilaista ilman lihan syöntiä. Lempeästi palaan takaisin hengitykseen ja kehoon, kerta toisensa jälkeen.
Joogatunnin jälkeen poikkean lähikauppaan täydentämään lasten maitovarastot. Haahuilen lihatiskin edessä ja mietin iltaruokia. Muu perhe syö lihaa. Tartun yhteen, sitten toiseen pakkaukseen. Kun katson sianlihapakettia, näen hellyttävän porsaan silmät katsomassa minuun armollisesti. Lasken paketin alas. Tartun broileripakettiin. Näen sieluni silmillä täyteen ahdetut häkkikanalat, jossa elää stressistä häiriökäyttäytyviä luonnottomiksi kasvatettuja broilereita. Ei. En vain pysty. Lähden kaupasta parin maitotölkin ja ison vihanneskuorman kanssa.
Seuraavana aamuna puolisoni yllättää. Jos vaikka kokeilisi viikon vegaanina, hän sanoo. Aamukahvi menee väärään kurkkuun. Nopeasti mietin, ilkeileekö puoliso, laskeeko hän sarkastista leikkiä vai onko hän seonnut. Olemme tunteneet pian kaksikymmentä vuotta, ja liha on kuulunut herran lautaselle lähtemättömästi koko sen ajan. Hän korosti liharuuan merkitystä itselleen myös silloin, kun olin lakto-ovo-vegaani. Ja minä hyväksyin sen. Kuinka hienoa onkaan löytää tutusta ihmisestä taas uusia puolia! Olen lähellä rakastua yhä uudelleen mieheeni.
Olen valtavan onnellinen puolisoni aikeesta. Päätän etsiä herkullisimmat kasvisruokareseptit ja yllättää hänet vegaaniruuan mausta. Ja hyvästä, kevyestä olosta, joka elimistöön tulee lihan luopumisen jälkeen. Lupaan kertoa viikon päästä, miten kokeilu meni.
Mitä pidemmälle haaste etenee, sitä luonnottomammalta tuntuisi aloittaa lihan syönti uudelleen.
---------------
Vegaanielämää kuluu toista viikkoa, ja ensihuuma hälvenee. Muulle perheelle kokattu sekaravinto käy ylitsepääsemättömän houkuttelevaksi. Luonteen sinnikkyydellä olen syönyt soijaleikkeen toisensa perään, mutta kananlihan himo ei ole taittunut.
Mieli ja mielihalut laittavat kapuloita rattaisiin nyt aiempaa enemmän. Henkinen muutosvastarinta on kova. Lauantaina se sitten tapahtuu.
Olen leiponut maitorasvaa ja maitoa sisältäviä sämpylöitä. Aamupäivä on ollut täynnä ohjelmaa, enkä ole ehtinyt nauttia edes lounasta. Iltapäivällä uunista leijaileva tuoreen leivän tuoksu huumaa. Minulla on kiljuva nälkä.
Laitan lapsille sämpylät välipalaksi. Voi sulaa kuuman, tuoksuvan leivän pintaan. Leikkaan voideltujen uunituoreiden sämpylöiden päälle reilut siivut rasvaista juustoa. Höyry nousee leivältä, kun juusto pehmenee voisulan päälle. Sieluni silmin näen, kuinka kuola valuu suupielistäni nälän korventaessa vatsaa.
Lapset tulevat välipalapöytään, syövät minkä jaksavat ja rientävät jatkamaan kuka mitäkin kesken jäänyttä leikkiä. Käsi käy nopeaan. Yli jääneet leivänjämät katosivat. Eivät koiran kuppiin, kuten normaalisti, vaan suuhuni. Sinne meni. No, kun kerta olen sortunut, niin antaa mennä toinenkin pala. Ja kolmas. Kohta olen voidellut, juustolla päällystänyt ja syönyt omankin leivän. Hupsis.
Odotan katumusta. Mutta kun ei kaduta. Oli hyvää, ja ruuan kanssa nipottaminen vain on tuntunut vähän ahdasmieliseltä ja lapselliselta koko ajan. Syön eri ruokaa kuin perheeni. Seuraan sivusta, kuinka herkkuruokani katoavat vieraisiin suihin samalla, kun närpin itse ruokaa, josta en pidä ja jonka terveysvaikutuksista en olisi niinkään varma. Kun en syö haluamaani ruokaa, koen jääväni jostain paitsi. Paitsi jäämistä kompensoin syömällä suurempia määriä. Ei ihme, että paino nousee.
Haluaisin lopettaa tämän vegaanivouhotuksen, totean miehelleni. Hän kuuntelee. Olen tuona hetkenä aivan varma, että haluan. Ja lopetan. Heti kun olen syönyt kaappiin vegaanikuukautta varten varatut tavarat. Olisi liian epäekologista ja eettisesti väärin heittää pois paljon hyvää ruokaa.
Olkoonkin vegaanista, mutta ruokaa kuitenkin, kallistakin vielä. Ruokaa kun varastoissa nyt on, katsotaas, no ainakin helmikuun puolelle asti. Näin siinä kävi, vegaanisessa tammikuussa, väkisinkin se tulee vietyä loppuun vegaanisena.
Ensi viikolla lupaan kertoa, kuinka haaste jatkuu. Olenko löytänyt hyviä reseptejä ja miltä alkaa tuntua, kun kuukausi lähenee loppuaan. Nähtäväksi kun jää, oliko sämpylä-syrjähyppy hetken mieliteko vai pysyvämpi arvopäätös.
-------
Mielen muutosvastarinta täysvegaanisuutta vastaan on sitkeä. Se jatkuu edelleen. Varmaan siksi, etten osaa hyväksyä mielen muutosvastarintaa. Sorrun taistelemaan sitä vastaan. Aseikseni valitsen vegaaniset reseptit ja eläinten oikeuksia julistavat propagandakirjat menneiltä vuosikymmeniltä.
Olen vakuuttunut siitä, että minun pitää tykätä vegaaniruuasta ja vakuuttua eläinten oikeuksien toteutumisesta ainoastaan täysvegaanista ruokavaliota noudattamalla. Minun kuuluu olla oikeanlainen vegaani. Ja se on tiukka muotti kanaa ja maitotuotteita rakastavan sekaani-ihmisen mahtua.
Taistelu on jokapäiväistä. Reseptit aseinani houkuttelen itseni ja mieleni yhä uudelleen ruokapöytään. Ja kuin kiukutteleva taapero, mieli sanoo joka kerta kaipaavansa jotain proteiinipitoisempaa, jotain pureskeltavaa, jotain pehmeämpää, kovempaa, makeampaa, kitkerämpää.
En näe, mitä itselleni teen. Minä, jonka ennen kaikkea pitäisi tietää, että elämä eletään sellaisena kuin se tulee. Olen vegaani tammikuun, ja jos en pidä siitä, niin hyvä on. Minun kuuluisi asettua muutosvastarinnan äärelle ja tutkia sitä. Mitä ajatuksia herää. Mitä tunteita. Mutta ei, yritän vimmaisesti pakottaa itseäni tuntemaan ja kokemaan jotain, mitä en tunne. Minun pitäisi solahtaa maidottomaan muottiin riemusta kiljuen ja pihamaalla onnesta seonneena kirmaillen.
Olen kokeillut mitä hienoimpia vegaanisia reseptejä. Mitä eksoottisempaa, sen innokkaammin olen tarttunut kauhanvarteen. Erikoiset kokeilut on tullut syötyä, mutta kerta toisensa jälkeen olen todennut, että yksi kerta tätä ruokalajia riitti, kiitos vaan.
Kunnes se tapahtuu. Yllättäen. Kuulen vegaaniystävän sivulauseessa sen ihmeellisen oivalluksen. Riisipuuro kookosmaitoon. Heureka! Keitän kahdesta neljän desin purkista riisipuuron, ja se on taivaallista. Sokeria, kanelia ja kookosrasvan veden kielelle yhä uudelleen nostattava, maittava jälkimaku syleilee minut kulinaristiseen orgasmiin.
Yksinkertainen on kaunista. Tunnen valtavan katarsiksen hyökyvän ylitseni, kun olen vihdoin kokenut sen mitä olen tältä kuukaudelta lähtenyt hakemaan. Herkullista vegaaniruokaa, vieläpä sellaista, johon rakastamani maito normaalisti kuuluu.
Riisipuuro. Miten niin pieni voi kasvaa niin suureksi! Kaikkien niiden ihmeellisten ruuankaltaisten valmisteiden jälkeen. Kaikkien tuntien sipertämistä vaativien pseudo-gourmet-ruokalajien jälkeen.
Kookosriisipuuron syötyäni nukahdan onnellisena ja nukun paremmin kuin pitkään aikaan. Vastoinkäymiset on voitettu, olen sittenkin sellainen viherpiipertäjä millaisena olen itseäni pitänyt.
Viimeisessä vegaanipäiväkirjassa lupaan kertoa lisää tammikuisen tutkimusretken etenemisestä.
-------
Sekasyöjän kuukausi vegaanina on ohi. Olen joutunut kieltäytymään tarjotuista ruuista sukulaisissa. On täytynyt perustella muuttuneita annoksiani ystävilleni yhdessä ruokailtaessa.
Mielitekojen huutaessa pääni sisällä on täytynyt itselleenkin selventää, että miksi olen moiseen touhuun ryhtynyt. Usein sitä on ollut vaikea perustella itselleenkin.
Onneksi on ollut Vegaanihaaste-facebookryhmä. Onneksi on ollut vegaanihaasteen tutor, jolta olen saanut neuvoja, tsemppausta, kannustusta ja projektin jakamista. Ja mikä parasta, päivittäin sähköpostiin on kolahtanut vegaanihaasteen päiväposti. Päiväpostissa tulee pari reseptiä ja motivoivia syitä kasvisruokailulle. Olen oppinut paljon, saanut uusia makuelämyksiä ja reseptejä kokeiltavakseni sekä kokenut aitoa yhteisöllisyyttä haasteen toteuttamisessa. Iso kiitos kuuluu organisoijille, kannustajille, väsymättömille vegaanitutoreille ja ammattimaisesti hoidetulle haasteelle.Mutta minkä ihmeen takia ihmiset ryhtyvät vegaaneiksi?
Yksi syy on terveys. Kasvisravinnon sulattaminen ei kuormita elimistöä yhtä paljon kuin liharuuan. Kasvissyöjät elävät keskimäärin lihansyöjiä pidempään ja kasvisruoka suojaa useilta pitkäaikaissairauksilta, kuten kakkostyypin diabetekselta, sydän- ja verisuonitaudeilta sekä tietyiltä syöviltä. Tutkimuksissa on todettu, että enimmäkseen kasviksia sisältävä ruokavalio edistää terveyttä monin tavoin. Toki muillakin elintavoilla on merkitystä.
Toinen syy on ympäristö. Eläinravinnon tuotannolla on paljon suurempi hiilijalanjälki kuin kasvisruualla. Suurin osa ruuan ympäristöhaitoista johtuu nimenomaan lihan tuotannosta. Kun haluat vähentää ympäristökuormaasi, vähennä lihan kulutusta. Suurin hiilijalanjälki syntyy naudanlihan tuottamisesta.
Myös juuston hiilijalanjälki on suuri; naudan laiduntamisen, maidon tuottamisen ja vielä juuston prosessoinnin aiheuttama kuorma on erittäin suuri. On ympäristöteko vähentää juuston kulutusta ja korvata osa juustoista kasvisrasvapohjaisilla juustoa muistuttavilla valmisteilla.
Kotimaiset viljatuotteet ja juurekset sen sijaan aiheuttavat huomattavasti pienemmän ympäristökuorman, ovat terveellisiä ja työllistävät suomalaisia. Juurekset ja viljatuotteet ovat edullisia ja niitä on saatavilla ympäri vuoden. Näissä tuoteryhmissä luomuvaihtoehto on niin edullinen, että siihen riittävät pienituloisemmankin varat.
Kolmas syy kasvissyönnille on eläinten oikeudet. Tuotantoeläinten kohtelu koetaan julmaksi, eikä sellaisen tukemisessa haluta olla mukana. Monen etiikkaan kuuluu kärsimyksen välttäminen. On tavoiteltavaa elää niin, ettei lisää kärsimystä maailmassa. Lihan pitämisen ja oman mielihyvän edelle menevät tällöin henkisemmät, eläviä olentoja rakastavat arvot ja elävien olentojen kunnioittaminen. Esimerkiksi buddhalainen etiikka tukee tällaista maailmankuvaa.
Voin hyvin allekirjoittaa eläinten oikeudet ja buddhalaisen etiikan. Silti mielestäni on ihan oikein ja luonnollista syödä riistaa. Metsästettyä, kannan hoitomielessä tapettua eläintä, joka on saanut elää lajityypillisesti onnellisen elämän ja kuolla nopean, usein luonnollista kuolemaa kauniimman ja nopeamman kuoleman. Voit uskoa, että maanantaina 1.2. meillä syödään hirvipaistia, ja hyvällä omallatunnolla.
Rakastan kanaa. Kanaruuat ovat olleet jo lapsena suosikkiruokaani. Aion syödä sitäkin. Mutta vahva intuitiivinen tunne kertoo, että kanapalat todennäköisesti jäävät pyörimään lautaselle. Tuntuvat palana kurkussa, pistona sydämessä. Voi olla, että kana-aterian jälkeen vatsa on täynnä, mutta olo on silti tyytymätön. Omatunto pistää.
Vegaanikuukausi ei ole toteutunut täysin puhtaasti. Olen todennut, etten täysvegaaniksi haluakaan. Se ei sovi minulle. Olen kuitenkin tullut tietoisemmaksi valinnoistani lautasella, ja väistämättä alkanut tiedostaa valintojani myös muilla elämän osa-alueilla. Olen kiitollinen tästä.
Tehdessäni seuraavan viikon helmikuista ostoslistaa mukana on rahkan ja raejuuston rinnalla luomuna saatavaa soijajogurttia, härkäpapurouhetta ja tofua. Ne ovat alkaneet maistua hyviltä, ja tulevat luomuna myytävän soijarouheen rinnalla kuulumaan jatkossakin päivittäiseen ruokavaliooni. Ne ovat edullisempia kuin liharuuat. Vaikka en täysvegaani olekaan, tulee lihankulutus omalla kohdalla varmasti vähenemään tuntuvasti. Näin on hyvä, näin olen onnellinen. Uskaltaisitko sinäkin kokeilla?
Kiinnostuitko? Lue lisää:
Martat, hiilijalanjälki lautasella http://www.martat.fi/ruoka/ekokokki/ymparisto-lautasella/
Merkka Gould & Eeva Voutilainen 2009: Kasvissyöjäsi. Miksi ja miten. Art House, Helsinki.
Bodhipaksa 1999: Vegetarismi. Miksi ja miten ryhtyä kasvissyöjäksi. Like Kustannus, Helsinki
