Kuoleman kohtaaminen ja sen lopullisuuden hyväksyminen on aikakautemme haaste
Kuoleman kohtaaminen on jokaista syvältä koskettava ja voimakkaita tunteita herättävä hetki. Kuoleman ollessa läsnä elämässä, olemme herkkiä ja haavoittuvia. Ei ole siis ihme, että meidän on vaikea ymmärtää eri kulttuurien tapoja ja rituaaleja. Mutta onko kuoleman kohtaamiseen olemassa yhtä oikeaa tapaa, riittiä tai kulttuuria? Yhteistä on suru, se että olemme menettäneet jonkun.
Kuolemaan suhtaudutaan eri kulttuureissa eri tavoin. Kuolema on jotain niin syvältä koskettavaa, hätkähdyttävää, elinvoimaamme kuluttavaa ja ahdistavaa, että sen kohtaamiseen on syntynyt lukuisia erilaisia kulttuurisia rituaaleja eri puolilla maailmaa. Toisten kulttuurien tapa kohdata kuolema voi tuntua makaaberilta ja kauempaa tarkasteltuna myös omat riittimme voivat vaikuttaa oudoilta.
Tokiossa ja Barcelonassa kuolleen perhe viettää aikaansa ruumiin luo, joskus jopa kokonaisen päivän. Lopuksi ruumis poltataan. Meksikossa haudalle jätetään uhrilahjoja, joka kertoo siitä, ettei kuollutta ole unohdettu vuosienkaan jälkeen. Yhdysvalloissa kuolema on iso bisnes, joka ylläpitää lukuisia hautaustoimistoja.
Suomessa valmistettiin ennen ruumisarkku itse ja läheiset pesivät ja pukivat kuolleen. Nykyisin kuolema on kuitenkin jotain niin syvältä koskettavaa, hätkähdyttävää, elinvoimaamme kuluttavaa, että sen kohtaamiseen on syntynyt bisnes. Emme halua nähdä tai kokea kuolemaa liian läheltä. Olemme menettäneet kosketuksen kuolemaan.
Toisten kulttuurien kuoleman kohtaamista ei aina ymmärretä
Kreikkalainen historioitsija Herodotos on kirjoittanut pari tuhatta vuotta sitten siitä, kuinka eri kulttuurien edustajat järkyttyvät toistensa tavasta kohdata kuolema. Toisten tapa hoitaa kuolema ja ruumis on koettu inhottavana eikä toisten tapoja ymmärretä.
Tunnistamme toisten kulttuurien hyvät puolet, mutta silti ymmärrystämme peittoaa ennakkoluuloisuus. Turvaudumme omiin uskomuksiimme voidaksemme mustamaalata ja paheksua toisten tapoja kohdata kuolema. Kuolemaan liittyvien käytäntöjen arvo perustuu tunteisiin ja uskomuksiin jokaisen oman kulttuurin ylevyydestä suhteessa muihin kulttuureihin. Kuoleman rituaalit vaikuttavat sivistymättömiltä silloin, kun ne eivät sovi yhteen omien rituaaliemme kanssa.
Kuoleman kohtaaminen käynnistää suruprosessin
Läheisestä luopuminen tapahtuu suruprosessin kautta. Vasta surun jälkeen voimme eheytyä ja jatkaa elämäämme eteenpäin. Meidän on käsitettävä kuoleman lopullisuus. Ymmärrys lopullisuudesta syntyy vähitellen, ajan kuluessa ja kuoleman konkretisoituessa muuttuneena arkena ilman läheistämme.
Suru muuttaa muotoaan ajan saatossa ja kuollut voi jääda loppuiäksemme osaksi meitä, erityisesti silloin, kun kyseessä on ollut joku meihin ja kasvuumme voimakkaasti vaikuttanut ihminen, kuten vanhempamme, puolisomme tai lapsemme.
Rituaalien kauneus helpottaa kuolemanpelkoa
Kuoleman edessä on luonnollista kokea pelkoa ja ahdistusta, jopa kauhua. Kalman lemu imee meistä elämänenergiaa. Kuolema uuvuttaa. Voimme kuitenkin tutustua eri kulttuurien hautausperinteisiin ja nähdä rituaaleissa kauneutta.
Jos koemme ahdistusta kuoleman edessä, meidän ei tule soimata itseämme. Reaktio on luonnollinen. Kyseessä ei ole heikkoutemme, vaan kulttuurinen puute. Kulttuurin tehtävä on tarjota kollektiivisia tapoja käsitellä kuolemaan liittyviä haastavia tunteita.
Sairaalan, saatto-, ja hoitokotien henkilökunta, papit ja hautaustoimistojen työntekijät tapaavat päivittäin "kuoleman" ja surevia omaisia. Heidän asenteensa ja läsnäolonsa vaikuttavat paljon omaisten kokemukseen kuolemasta ja surusta. Mutta myös yhteiskunnallista keskustelua tarvittaisiin, sillä hiljaisuus kuoleman ympärillä ei ole luonnollista. Jokainen tulee sen kokemaan.
Kuoleman kauhua helpottaa kuoleman kauneuden näkeminen omien kulttuuristen riittien kautta. Moni saakin lohtua uskonnoista ja ikuisen elämän toivosta.
Kirjoitus perustuu osin Catlin Doughlinin kirjaan Hyvää kuolemaa etsimässä. Matkalla täältä ikuisuuteen. Kertomuksia arvokkaasta kuolemasta ja hautausrituaaleista. Viisas elämä 2019.
