Muuttuva maailmamme - avun pyytämisen vaikeus
Pärjäämisen ja itse tekemisen kulttuuri on jokaisen suomalaisen dna:ssa. Karut olosuhteet, lyhyt kesä ja pitkät välimatkat ovat kasvattaneet meistä suomalaisista omavaraisia ja pärjääviä ihmisiä. Eikö totta? Avunpyytäminen ja heittäytyminen toisen avun kautta riippuvaiseksi toisesta ihmisestä tuntuu hankalalta, jopa ikävältä. Ei tietenkään voi yleistää. Nykymaailmassa avun pyytäminen on yhä suositumpaa ja jopa tavoiteltavaa. Ei jäädä yksin omien ongelmien ja päätä vaivaavien ajatusten kanssa.
Tunnistan itsessäni vahvasti perisuomalaisen ihmisen merkit. Olen kuitenkin alkanut pohtimaan asiaa tarkemmin. Uskon siihen, että olemme tarkoituksella syntyneet tähän aikaan ja tähän maantieteelliseen sijaintiin. Suomalaisissa sukulinjoissa on paljon puhdistettavaa ja keskeneräisiä asioita. Paljon hiljaisuutta, puhumattomuutta ja traumoja, jotka ovat siirtyneet sukupolvelta toiselle. Ihan omassa sukulinjassani, molemmilta puolilta. Enkä todellakaan ole ainut!
On mielenkiintoista, kuinka paljon vastustusta ja epäkunnioittavaa käytöstä nuoremmat sukupolvet saavat iäkkäimmiltä sukupolvilta. Nuorempia sukupolvia pilkataan ja ivataan siitä, että he eivät suostu olemaan osa itsepärjäävää, omassa katkeruudessaan ja puhumattomuudessaan vellovaa kansanosaa. Heidät koetaan heikkoina, tunteissaan vellovina ja saamattomina vellihousuina. En kuitenkaan tässäkään yleistä. Puhun vain omiin kokemuksiini perustuvina oletuksina. Voin olla väärässäkin.
Mikä onkaan se perimmäinen syy vanhempien sukupolvien mielipiteisiin? Heidät on kasvatettu eri lailla, erilaisessa maailmassa. Maailmaan, jota ei ole enää olemassa. Ei ole ollut enää pitkään aikaan. Ei heitä voi siitä syyttääkään. Perimmäisenä syynä voi olla myös pelko. Sanana hyvin lyhyt ja pieni, mutta merkityksenä suuren suuri. Pelko, tuo peikko, joka kurkistelee jokaisen olan takana ja iskee silloin, kun sitä viimeksi odotat. Jos pelolle antaa pikkusormen, se taatusti vie koko käden. Alkaa näkemään kaiken pelon lasien läpi ja toivottomuus valtaa mielen. Uudet asiat tuntuvat uhkaavilta ja oudoilta. Asiat on aina tehty näin ja näin ne pitää aina tehdäkin. Pelko se siellä taas puhuttelee synkällä äänellään.
Pelkoa kohtaan voi myös taistella. Kokeilee uusia, outojakin, asioita, tutkii ja tarkkailee. Lukee, tiedostaa lukemansa, muuttaa mielipidettään tarvittaessa ja tarttuu toimeen. Pelko on osa ihmisen dna:ta ja se on auttanut meitä evoluution pyörteissä selviytymään. En ole pelolle immuuni, en todellakaan. Pelko on itseäni rajoittanut useissa asioissa vuosikausia. Pelko siitä, ettei ole sopiva ahtaaseen ihmisten luomaan muottiin. Pelko erilaisuudesta, pelko leimautumisesta kummajaiseksi, pelko itseilmaisua kohtaan jne jne. Syitä on lukemattomia. Olen tätä tuonut aikaisemminkin esille.
Uskon, että nuorempien sukupolvien tehtävänä on murtaa noita sukupolvienkin takaisia uskomuksia, puhumattomuutta ja traumoja. Epäkiitollinen tehtävä ehkä, mutta jokainen sielu on valinnut tulla toteuttamaan tuota tehtävää. Rohkeasti ja pelottomasti. On siis syy, miksi olemme syntyneet Suomeen ja juuri tähän aikaan. Olen itse saanut kunnian murtaa oman sukuni sukupolvien takaista traumaa henkimaailmasta tulleen pyynnön kautta. Pyynnön esittänyt sukuuni kuuluneen sielun kiitokset lämmittivät mieltäni. Hänelle tuli paljon kevyempi olo. Tunsin, kuinka tuo keveyden tunne siirtyi sukupolvienkin takaa minuun itseeni. Jotain oli murrettu. Jotain oli vapautettu. Otan siis kiitollisena vastaan tämän kunniatehtävän. Kunniatehtävä se kuitenkin on.
