Mielen sopukoissa

Istun ja tuijotan ulos ikkunasta harmaaseen ja sateiseen metsämaisemaan.  Menee sekuntti, toinen, sen jälkeen mieleni ottaa salamalähdön ja huomaan häviäväni jälleen kerran mielen sokkeloihin.

Mutta kaiken tämän taustalla nousee kysymys: Kuka häviää? Kuka on se, joka ei viihdy enään päässäni? Kuka on se, joka huomaa, että olen uppoutunut ajatuksiini?

Tarkkailen itseäni. Odotan vastausta kysymykseeni.

Ajatusmaailmani on olevinaan kovinkin tärkeä.  Samoin on tekemisen laita. Teen asioista, jotka eivät aina innosta, jotka herättävät jopa vastenmielisyyttä. Kaikella pitää aina olla tarkoitus ja kaikesta pitää olla "hyötyä".
Mihin leikkivä lapseni on kadonnut, onko sitä milloinkaan edes ollut?.

Koko elämäni, tähän asti, on menty hyöty ja työ etunokassa. Jos ne eivät hallitse päivääni, sitten suunnittelen ja huolehdin. Huolehdin etupäässä siitä, että arki ja yksityisyrittäjän työt sujuvat. Minä kontrolloin, järjestelelen ja huolehdin. Siinä sivussa mietin, tuleeko tässä kuussa tarpeeksi rahaa, jotta saa laskut maksettua. Jos on hetkenkin vapaa, suunnittelen uusia töitä.

Kaiken tämän näennäisen taustalla, tiedän kuitenkin olevani jotakin muuta kuin ajatukseni, tunteeni ja kehoni. Ne ovat kuin irrallinen energiakoostumus todellisen minäni kiinnikkeenä. Jos ne häviävät, jäljelle jää todellinen olemukseni. Se, joka on meidän jokaisen jumalallinen ulottuvuus. 

 Jatkan tarkkailua. Menee tunteja, jolloin häviän päähäni. Ei ole kuin työ, huolet ja arki. Kunnes taas havahdun, huomaan olleeni uppoutunut mieleeni ja hetken, ihan pienen hetken taas muistan kuka oikeasti olen.

Se antaa voimaa jatkaa.