Kiintolevy täynnä

Tiedän olevani valo ja rakkaus,  mutta harvoin koen sen. Suureksi osaksi olen täysin uppoutunut mielen älämölylle, joka vertailee, epäilee ja tuomitsee . Se etsii vikoja niin muista kuin itsestään. Silti jokin minussa sanoo, sinä et ole tuo ääni.

Asioiden tietäminen ei ole sama kuin asioiden oivaltaminen tai sisäistäminen. Miksi sitten kerään tietoa, ajatuksia, elämää..?

Tullakseni viisaammaksi? Päteäkseni? Ollaksen parempi kuin muut? Se olisi tietenkin egolleni mieleen.

Mutta tuskin viisastun pelkästä tietomäärästä, pikemminkin päinvastoin. Viimeisten kuuukausien ajan olen kokenut "tyhmentyneeni". On kuin kiintolevystäni olisi loppunut tila. Tai tullut muisti täyteen, sillä varsinkin muisti temppuilee. Unohdan yleisiä sanoja. Se saa minut huolestuneeksi. Onko minulla alkava muistisairaus? Rappeutuuko aivoni?  Kuitenkin kuulen päässääni. Ei tarvitse olla huolissaan, sillä et tarvitse kaikkea sitä informaatioita, mitä on tarjolla, pikemminkin päinvastoin. 

Kaikki se informaatioähky, olkoon sitten "totta tai valhetta", saa minut voimaan pahoin. Haluan hiljaisuutta. Olen hiljaisuus ja rauha.

Meidät yritetään saada uskomaan, että tarvitsemme sen kaiken. Että tarvitsemme, olemme hyviä, kun roikumme iltamme älylaitteissa. Kun tiedämme ja taidamme paljon. Kun päivämme ja osin iltamme ja yömmekin koostuvat tiedosta ja tekemisestä. Ei olemisesta. Emme kuitenkaan tarvitse perustarpeiden lisäksi muuta kuin kääntymistä sisäänpäin. Ja rakkaudellista yhteisöllisyyttä. Siinä se.

On aika päästää irti mielen kuvitelmista. Ja palata kotiin.