Tunnen hieman syyllisyyttä, että olen antanut joidenkin pienten henkisten rutiinieni jäädä taakse. Huolestuttavampaa on kasvava skeptisyys siinä, että kultainen tulevaisuutemme on aivan kulman takana.
*****
Mieleeni tulee se ylhäinen halveksunta, jolla säännölliset kirkossakävijät (kuten perheeni oli) katsoivat niitä seurakuntalaisia, jotka ilmestyivät vain jouluna ja pääsiäisenä. He eivät olleet oikeita katolilaisia, joten heillä ei voinut olla todellista uskoa.
Kenties vankkumattomilla ylösnousemukseen uskojilla, niillä joiden usko harvoin horjuu, on samalainen näkemys minusta. Odottaisin tosiaankin muutamaa nuhdetta aloittaa uudelleen henkiset harjoitukseni tai ainakin käyttää parantunutta liikkuvuuttani kävelymeditaatioon.
Täytyy myöntää, että salaa kadehdin noita kauniin ilman katolilaisia. He eivät hylänneet mukavaa kotia ja sunnuntain sarjakuvia kestääkseen tuon ikävystyttävän latinankielisen messun, kiemurrellen kovilla ja liukkailla kirkonpenkeillä. Luulen tienneeni jo silloin, ettei kukaan tarvinnut kirkkoa tai papillista välikättä ollakseen yhteydessä Jumalan kanssa. Lapsuusnäkemykseni oli, että Kristus asui sydämessäni, siitä huolimatta mitä katekismus yritti opettaa minulle.
*****
Mennessäni lonkkaleikkaukseen olin salaseptinen. Voi, toki se toimi kaikilla muilla … mutta kuka sen sanoo, että tuo ihme tapahtuu minulle? Minkään leikkauksen lopputulos ei ole taattu. Ja entä Frankin Bobby-veli, jolle tuli hermovaurio lonkkaleikkauksen jälkeen, eikä hän voi nyt ajaa autoa vuoteen?
Kuitenkin kävin sen läpi. Kipu oli työntänyt minut niin pitkälle, kuin pystyi, ja olin haluton jatkamaan kärsimistä, erityisesti koska helppo korjaus (suhteellisesti sanottuna) oli vaivattomasti saatavilla.
Itsepintainen epäily lonkkaleikkaukseen menemisessä oli periaatteessa pintailmiö. En olisi kyennyt menemään sairaalaan ja luovuttamaan tätä sielun kehokehtoa vieraille, ellei sieluni olisi antanut hyväksyntäänsä ja kannustustaan. Ulkoinen itseni epäili, sisäinen itseni tiesi.
*****
Vaikka tunnen outoa tyhjyyttä ja irrallisuutta henkiseen elämään, minusta ei tunnu siltä, että Henki olisi sulkenut puhelimen kosmisen linjan toisessa päässä. On enemmänkin pientä häiriötä linjassa. Kenties muutama ”syöttöjohto” on vahingoittunut tai katkennut.
Jos niin on, uskon kuitenkin yhteen asiaan. Tuo häiriö häviää, ja linjan rispaantuneet päät yhdistyvät ja tulevat taas ehjäksi ja toimivaksi. Aivan kuten jalkani hermot, jotka katkaistiin leikkauksen aikana, uudistuvat ajan kuluessa ja kasvavat toisiinsa kiinni, tullen vielä vahvemmiksi viestintäväyliksi kuin ennen. Turtuneisuus vähenee, ja tunto palaa.
Seison, venyttelen ja pohdin aurinkoista, raikkaan viileää ulkoilmaa. Voin kävellä sinne nyt, jos haluan. Ja kenties, vain huvin vuoksi, omistan puoli korttelia kävelymeditaatiolle.
Vain ajatus siitä on yksi syöttölinja, jonka katkennut pää yhdistyy jälleen, luoden uuden väylän hehkuvaan usko- ja luottamusverkkoon sisälläni.
Kirjoittanut Catherine Viel (goldenageofgaia.com)
6.4.2024
Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine
