Vesi on Suomessa rakas elementti. Siihen on kautta vuosien ollut läheinen suhde. Järvistä on kannettu saunavedet, tukinuitto on osa suomalaista työhistoriaa ja kalassa on käyty kesät talvet. Ennen vanhaan vesi oli elinehto, mutta siinä piili myös vaara. Veden merkitys ei ole juurikaan muuttunut. Se on edelleen elinehto, jonka rajallisuudesta on puhuttu jo kauan. Se on myös näyttänyt vaaralliset puolensa - laajassa mittakaavassa esimerkiksi tsunamien muodossa. Mutta onko ihmiskunta kadottanut kunnioituksensa vettä – ja muita luonnonvaroja kohtaan?
Suomessakin vesistöjä rakastetaan edelleen, mutta enää niihin ei ole yhtä läheistä kontaktia. Se näyttäytyy maisemana, uintipaikkana tai kala-apajana. Mutta sen laineita ei enää osata lukea, eikä niille lipuvia veneitä tehdä.
Vesi vanhin voitehista
Käsityksen aiemmasta luontosuhteesta vedenkin suhteen saa kansanperinteestä ja vanhoista, kauniista runoista. Vesi ei tietenkään ole irrallinen elementti, vaan siitä kirjoitetaan osana ympäristöään kasveine ja lintuineen. Näin kirjoitti Eino Leino 1800-luvun lopulla:
Ma lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.
Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.
Mut varjossa lehdon vilppahan sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.
Vesi on myös näkyvässä osassa Kalevalassa. Väinämöisen nimi juontuu vedestä ja hänen esitetään olevan veneenrakentaja vailla vertaa. Väinämöisen äiti puolestaan oli Ilmatar, joka kellui vedessä Väinämöistä odottaen kolme vuosikymmentä. Väinämöinen myös määräsi, ettei vesillä saa käyttäytyä huonosti.
Vesillä ei esimerkiksi saanut vihellellä tai lauleskella turhan päiten. Turha viheltely saattoi aiheuttaa myrskyn, viheltäminen oli sopivaa vain, kun tarvittiin tuulta purjehtimista varten. Huonojen uimareiden oli syytä pysytellä rannalla, sillä veden haltijat saattoivat sairastuttaa säikyn uijan. Veneessäkin piti käyttäytyä nätisti. Muutoin veden haltijat kiukustuisivat.
Kalevalasta on peräisin myös lausahdus vedestä vanhimpana voiteena. Se liittyy kenties vedellä siunaamiseen, tapaan joka oli käytössä jo ennen kristinuskoa. Vesi on myös lapsen ensimmäinen elementti, ja vastasyntynyt lapsi tietysti myös pestään vedellä. Nykyään sanontaa käytetään paljon, kun kerrotaan veden juomisen terveysvaikutuksista tai hygienian merkityksestä. Se tavallaan vääristää sanomaa: vesi ilmenee näin ainoastaan ihmisten hyvinvointia edistävänä nesteenä.
Näkemykset luonnosta ja vedestä liittyvät muutokseen maailmankuvassa. Länsimainen maailmankatsomus saa meidät näkemään itsemme yksittäisinä olioina ja luonnon sekä ympäröivän maailman resursseinamme. Harvat meistä elävät niin lähellä luontoa, että sen perinpohjaisesta tuntemisesta olisi suurta hyötyä. Ne, jotka elävät, eivät myöskään ole samalla tavalla riippuvaisia luonnosta, kuin ennen vanhaan oltiin. Luonto vaikuttaa kesytetyltä, mutta se saattaa hyvinkin olla harhaa.
Oppia suhteessa veteen voi hakea sen lähellä ja sen antimista elävältä väeltä, tai juurikin kansanperinteestä. Tulevaisuudessa saattaa hyvinkin olla mahdollista, että nämä opit pelastavat vesistömme – ja ympäristömme laajemmassa mielessä!
Uudista suhteesi veteen
Luontosuhdetta voi tietysti elvyttää omatoimisesti. Vesielementin aistiminen ja siihen yhteyden luominen ovat myös hyvä tapa auhoittaa mieltä. Se haihduttaa mielestä pinnalliset asiat ja saa ajatukset rauhoittumaan – tai ainakin hidastumaan.
Veteen voi luoda yhteyttä niin uimalla kuin soutelemallakin. Tai laita vaikka jalkasi veteen laiturilla istuen. Kuuntele veden ääniä, aisti se ihollasi... Vai saisitko yhteyden veden haltijoihin? Tai lähetä laineille tekemäsi kaarnalaiva. Aamuvarhain veden äärelle hakeutuminen on myös puhdistava elämys. Saima Harmaja kuvasi aamuista järvimaisemaa seuraavin sanoin vuonna 1932:
Aamun kirkkaus on niinkuin laulu.
Itse taivas lepää järvessä.
Liikkumatta, autuaina pilvet
uneksivat ilman äärillä.
Kaislat välkkyy kastepisaroista,
metsä hymyy läpi kyynelten.
Kaukaa, helisten ja värähdellen
rastaan huilu jumalallinen.
Luontoyhteys ja sen kunnioittaminen – oli sen taustalla sitten ympäristönsuojelu tai veden haltijoiden hyväntuulisuuden ylläpito – aiheuttavat läpikotaisen muutoksen. Vesistön suojelu ei ole enää hyvä, koulussa opittu järkevä tapa. Sen sijaan siitä tulee ainoa luonnollinen tapa suhtautua ympäristöön. Sen vahingoittaminen on oman itsen vahingoittamista.
Käytännön tasolla vesien suojelu vaatii tietysti jonkin verran tietoakin. Joskus on paikallaan virkistää muistia esimerkiksi pesuaineiden suhteen – tavallisia saippuoita, shampoita ja pesuaineita ei pidä huuhtoa järvessä. Mäntysuopaakin on syytä käyttää säästeliäästi: vaikka se ei ole myrkyistä pahimmasta päästä, ei se ole vesistölle hyväksi. Esimerkiksi kalastaessa kannattaa myös pitää luontoyhteys ja luonnon tasapaino mielessä.
Pätevä, tiivis tietopaketti veden äärellä oleilusta ja sinne rakentamisesta löytyy Someron vesiensuojeluyhdistyksen sivustolta. Perusasioiden kertaaminen ei varmasti ole pahitteeksi. Tietoiskun antaminen nuoremmille sukupolvillekaan ei ole hassumpi idea - pienistä puroista syntyy iso joki!
Lähteet:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Synty_(mytologia)
http://fi.wikipedia.org/wiki/V%C3%A4in%C3%A4m%C3%B6isen_kiellot
http://www.someronvesiensuojeluyhdistys.org/jokamies.html
(tekstin alkuperäinen julkaisupäivä 2014.)
