13.12.2015

Voitko olla kiitollinen sekä siunauksista että haasteista?

Viime kiitospäivänä kirjoitin radikaalista kiitollisuudesta ja tämän vuoden kiitospäivänä tunnen kutsun siihen taas. Tavallisesti puhuessamme kiitollisuudesta, ilmaisemme sitä siunauksistamme.

Olen kiitollinen kauniista tyttärestäni Sienasta. Olen kiitollinen asumisesta meren rannalla punapuiden keskellä maailman kauneimmassa paikassa. Olen kiitollinen kutsumukseni toteuttamisesta, olla pyhässä palveluksessa omilla ainutlaatuisilla tavoillani. Kiitollisuus siunauksista avaa sydäntä ja nostaa värähtelyämme, mikä kutsuu lisää siunauksia. Kiitollisuus siunauksistamme tuntuu hyvältä ja muistuttaa meitä arvostamaan sitä, mitä meillä jo on. Tällainen kiittäminen on helppoa, kun muistamme kiinnittää huomiota siihen.

Mutta voimmeko harjoittaa myös radikaalia kiitollisuutta? Voimmeko tuntea samaa kiitollisuutta kamppailuistamme – tuskallisista kokemuksistamme, kriiseistämme ja sielumme pimeistä öistä, joita koemme sekä yksilöinä että kollektiivina? Voinko päästä tietoisuustilaan, joka sallii minun tuntea kiitollisuutta siitä, että menetin viisi rakasta ihmistä tänä syksynä – useimmat heistä aivan liian nuorena ja traagisesti? Voinko olla kiitollinen siitä, että erosin juuri eräästä rakkaastani? Voinko olla kiitollinen siitä, että henkinen retriittikeskukseni Harbin Hot Springs – paikka johon menin parantumaan tällaisesta surusta – paloi maan tasalla maastopalossa?

Vielä radikaalimpaa, voimmeko kulttuurina tuntea kiitollisuutta siitä, mitä tapahtuu ISIS:n kanssa, kun viattomia ihmisiä murhataan ympäri maailmaa pyhän sodan nimissä? Voimmeko sydämessämme hyväksyä ja myös kiittää niitä kärsiviä sieluja, jotka luulevat, että heidän täytyy olla itsemurhapommittajia puolustaakseen sitä, mitä he pitävät oikeana?

Voimmeko olla kiitollinen ilmastomuutoksesta? Joidenkin eläin- ja kasvilajien sukupuuttoon kuolemisesta? Kansanmurhasta? Lasten ja naisten seksikaupasta? Voimmeko olla kiitollinen nälkäänäkevistä vauvoista, kärsivistä pakolaisista ja megamyrskyistä, jotka uhkaavat panna matalaksi kokonaisia kaupunkeja?

Erillisyystarina

Voimmeko olla kiitollinen kaikista näistä asioista, koska ne kaikki osoittavat, miten pitkälle olemme menneet siihen, mitä Charles Einstein kutsuu "erillisyystarinaksi" – maailmankatsomus joka pitää meitä erillisenä toisistamme, erillisenä luonnosta, erillisenä Jumalasta ja erillisenä siitä ykseydestä, johon mystikot osoittavat? Jos voimme löytää tavan tuntea kiitollisuutta niistä tavoista, joilla silmiämme avataan yksilöinä ja kulttuurina, jotta voimme olla radikaalin kiitollinen siitä, mitä käsitämme tämän ykseyden luonteesta, niin kenties … kenties … voimme lopultakin – nöyrtyneenä polvillemme tuskallisessa kehityskokeilussa länsimaisen kulttuurin nimissä – alkaa yhdistyä kirjoittamaan uutta tarinaa: jälleenyhdistymisen aika? Kenties jälleenyhdistymisen ajassa emme tuomitse kaikkea oikeaksi ja vääräksi, mustaksi ja valkoiseksi, hyväksi ja huonoksi? Kenties voimme olla vain kiitollinen kaikesta, joka sallii meidän kasvaa sieluina, olla täysin ruumiillistunut sielu ihmiskehossa ja avautua radikaalisti elossa olemisen syvälle kokemiselle.

Tuskan ja kiitollisuuden paradoksi

Muista, ettei tässä ole kyse terrorismin suvaitsemisesta tai niiden tapojen ylistämisestä, joilla ihmiset tekevät väkivaltaa toisilleen ja luonnolle. Siinä on kyse jonkinlaisen henkisen ohitustein käyttämisestä, mikä pyytää meitä hyppäämään yli järkytyksestä, kun menetämme rakkaita ihmisiä ja katselemme ihmisten tuhoavan toisiaan. Siinä ei ole kyse tuskan turruttamisesta tai jonkin mielen rakenteen käyttämisestä antamaan meille muuta ajateltavaa sen tuskan sijasta, jota erillisyystarina aiheuttaa sydämessämme.

Siinä on kyse paradoksin hyväksymiskyvyn kehittämisestä. Voimme sekä tuntea syvää tuskaa surusta, menetyksestä ja tragediasta että olla kiitollinen siitä, miten tuollaiset kokemukset avaavat meitä, pirstovat egon harhakuvia ja herättävät meitä totuuteen olemassaolosta, jotta pystymme viimeinkin NÄKEMÄÄN, TUNTEMAAN ja KOKEMAAN, että olemme kaikki yhtä ja olemme täällä vain rakastamassa toisiamme ja huolehtimassa toisistamme. Sanoisimme lopultakin "kyllä" tälle todelliselle kutsumukselle?

Voimme parkua sydämen särkymisen kauheutta ja voimme myös tuntea kiitollisuutta tilaisuudesta sukeltaa syvälle sen elävöittävään ihmiskokemukseen. Kumpikin voi olla totta samaan aikaan, hyppäämättä mistään yli. Voimme toivottaa tervetulleeksi kaiken – pettämisen, loukkaamisen, pettymyksen, kauheuden – mutta se tapa jolla tragedia tuo meidät yhteen, muistuttaa myös meille, keitä olemme, auttaa meitä muistamaan, mitä ydinarvomme ovat, ja tönäisee meidät pois jokapäiväisen elämän omahyväisyydestä.

Tapasin äskettäin Will Pyen, jolle tehtiin vuosi sitten aivoleikkaus. Hänen kirjansa "Blessed with Brain Tumor: Realizing It's All Gift and Learning to Receive" (= aivokasvaimella siunattu – kaiken sen oivaltaminen lahjaksi ja oppiminen vastaanottamaan) vie tämän radikaalin kiitollisuuden äärimmäisyyteen. Will on aidosti kiitollinen siitä, että häntä on siunattu aivokasvaimella, kaikkien niiden lahjojen vuoksi jotka tulivat sen rinnalla. Minäkin olen kiitollinen viiden rakastamani ihmisen menettämisestä. Näiden menetysten rinnalla oli yhtä monta ihmettä kuin kyyneltäkin. Ja … se myös sattuu, tuntuu pelottavalta, traagiselta, tuskalliselta ja järkyttävältä. Kumpikin on totta, jos pystymme hyväksymään paradoksin.

Hereille ravistaminen

Mitä enemmän tutkin tätä radikaalia kiitollisuutta, sitä uteliaampi olen siitä, mitä täysin "sieluuntunut" ihminen tuntee, on ja tekee. Muistelmissa jotka kirjoitin omasta matkastani "sieluuntumiseen" – The Anatomy of a Calling (= kutsumuksen anatomia) – aloin oivaltaa, että matkallani oli tarpeellisia kuoppia enkä olisi voinut hypätä vaikeiden osien yli hidastamatta heräämismatkaani. Olin tarvinnut näitä täydellisiä myrskyjä herätyksiksi, voidakseni antaa sieluni vaikuttaa lisää siihen, miten elän elämääni. Silloin kun minulla oli mukavasti asiat, oli helppoa palata uneen, mutta kun suru ravistelee minua, muistan, miksi olen täällä ja millä on oikeasti merkitystä. Uusi Martha Beckiltä lainattu mantrani on "kaiva luolia varhain". Jumala, anna minun valita armollisempi polku mahdollisimman usein, jottei minua tarvitse tönäistä taas hereille. Mutta jos minut tarvitsee ravistella hereille, niin anna palaa.

Sielun ruumiillistaminen

Viime kuussa, pian sen jälkeen kun viides rakas ihminen oli kuollut, istuin meditoimassa tanskalaisen tantrikan Aisha Salemin viiden päivän hiljaisuusretriitissä ja tulin todella kasvotusten sen oivalluksen kanssa, että syvälliseen sieluuntumisprosessiin sisältyy sekä ylösnousemus että rappio. Se on yhtä lailla hurmion ja tuskan todellista elävöittämistä, tuomitsematta hurmiota hyväksi ja tuskaa huonoksi. Myös syvimmässä surussani ja menetyksessäni tänä syksynä huomasin, että kun menin loppuun saakka surussani, vastustamatta elämää, vastustamatta tuskaa, löysin jotain, joka oli hyvin lähellä iloa, hyvin lähellä puhdasta ELOSSA olemisen tunnetta. Kenties hurmio ja tuska ovat vain yhden solukerroksen päässä toisistaan. Olihan ainoa syy siihen, että minuun sattui niin kovasti noiden ihmisten tehtyä siirtymän, että rakastin heitä niin syvästi. Ainoa syy siihen, että meihin sattuu niin kovasti, kun terroristit murhaavat viattomia ihmisiä on, että tunnemme erillisyystarinan tuskan ja kaipaamme jälleenyhdistymisaikaa. Sielumme kaipaa ykseyttä niin paljon, että kaikki mikä vie meitä pois siitä, viiltää meidät auki – paljaana haavoittumaan kaikista niistä tavoista, joilla edelleen uskomme erillisyysharhaan, alastomana ihmiskokemusten tuskalle.

Mutta kenties kaikki tämä tuska on vain kasvukipua, kun menemme kulttuurina kollektiivisen heräämisen synnytyskanavan läpi. Voimmeko löytää tavan olla kiitollinen sitä, että heräämme lopultakin yksilöinä ja kollektiivina?

Kuten Kahil Gibran kirjoittaa: "Tuska on sen kuoren rikkomista, joka sulkee sisäänsä ymmärryksen." Kirjassaan "Halfway up the Mountain" (= vuorelle kiipeämisen puolivälissä) Mariana Caplan kirjoittaa: "On aivan mahdollista, että tuska ei ole ainoastaan henkisen prosessin välttämätön osa, vaan että tietoinen astuminen kärsimyksen kokemiseen on ovi syvempään ymmärrykseen todellisuudesta, jopa jotain mihin pyrkiä."

Radikaalin kiitollisuuden harjoittaminen

Tänä sunnuntaina tanssin hurmiollisen tanssin "kirkossani" – Open Floor jota kutsuttiin ennen nimellä "hikoile rukouksesi". Opettajamme Claire kutsui meidät tanssimaan mantraa "Kiitos, kiitos, kiitos, kiitos". Kiitos tanssista. Kiitos ihmisistä, joita rakastamme. Kiitos kodeistamme ja työpaikoistamme, punapuista ja merestä, mutta kiitos myös sodista ja terroristi-iskuista, kiitos pettämisistä ja rikkomuksista. Kiitos kaikesta, mikä kasvattaa meitä sieluina ja auttaa meitä riisumaan kaikki kerrokset, paitsi sen kuka oikeasti olemme. Kiitos elämästä. Kiitos rakkaudesta. Kun tanssimme tämän mantran tahtiin, huoneen tunnelma oli todella hurmiollinen.

Kokeile sitä itse. Tänä kiitospäivänä ja joka päivä – yritä tehdä tästä harjoitus.

Kulje elämän läpi "kiitos, kiitos, kiitos, kiitos" –mantran kera … Avaa sydämesi. Katso, mitä tapahtuu …

Suurin kiitoksin,

Lissa Rankin

Kirjoittanut Lissa Rankin (lissarankin.com)

25.11.2015

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Jaa tämä:
toimitus

Kuudesaisti.net toimitus

Muita artikkeleita tässä kategoriassa: « Kuukausittainen säätiedote syys-joulukuu 2015 Kuplivaa iloa »

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net