12 loka 2018

Olipa kerran sielu

Kirjoittanut 

Olipa kerran sielu, joka tiesi olevansa valo. Se oli uusi sielu ja innokas hankkimaan kokemuksia. "Minä olen valo", se sanoi. Silti tietäminen ja sanominen ei voinut korvata kokemusta. Siellä, mistä sielu tuli, ei ollut muuta kuin valoa.

Ja siellä paikassa jokainen sielu oli suurenmoinen ja jokainen loisti minun suurenmoisen valoni kirkkautta. Niinpä tämä pieni sielu oli pelkkä kynttilä auringon rinnalla. Suurimman valon keskellä – josta se oli osa – se ei nähnyt itseään eikä kokenut itseään sinä mitä todella oli. Tapahtui niin, että tämä sielu halusi palavasti tuntea itseään. Sen halu oli niin suuri, että eräänä päivänä sanoin sille:

- Tiedätkös pikkuinen mitä sinun pitäisi tehdä että halusi tulisi tyydytetyksi?
- No mitä Jumala? Minä teen ihan mitä tahansa, pikkuinen sielu sanoi.
- Sinun pitää erottaa itsesi meistä muista ja sitten sinun pitää kutsua yllesi pimeys.
- Mitä on pimeys, pyhä olento? Kysyi pikkuinen sielu.
- Sitä mitä sinä et ole, vastasin ja sielu ymmärsi. Ja niin sielu irtaantui ja kaikesta ja siirtyi toiseen maailmaan. Ja siinä maailmassa sielulla oli valta kutsua koettavakseen monenlaista pimeyttä. Ja niin se teki. Silti se kaiken pimeyden keskellä huudahti "Isä, isä, miksi minut hylkäsit?"

Ja niin olet sinäkin huudahtanut minulle synkimpinä hetkinäsi. Mutta minä en ole milloinkaan hylännyt sinua, vaan seison aina rinnallasi valmiina muistuttamaan mitä todella olet, valmiina, aina valmiina kutsumaan sinua kotiin.

(ote kirjasta Keskusteluja Jumalan kanssa, Walsch Neale Donald)

Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 2013, päivitetty lokakuussa 2018

Viimeksi muutettu 11 loka 2018

1 kommentti

Jätä kommentti

Huom! Nimi tai nimimerkki näkyy kaikille lukijoille, sähköpostiosoite jää vain toimituksen tietoon.

Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU