Kun mikään ei tunnu miltään pixabay.com
10.06.2015

Kun mikään ei tunnu miltään

On aikoja, jolloin kaiken kauniin näkeminen ja elämästä nauttiminen on vaikeaa. Entä jos tämä olotila on pysyvä? Minun on ollut aina vaikea nähdä maailman kauneutta ja kokea ihmiselon ihanuutta. Kadehdin ihmisiä, jotka näkevät tämän kaiken, ottavat avosylin vastaan elämän ilot ja surut ja silmiinnähden nauttivat elämästään.

Minä en siihen pysty. Voin mennä lapsuudessani todella kauas, enkä siitä huolimatta pysty muistamaan hetkeä, jolloin olisin ollut ”onnellinen”. Toki olen kokenut egotasolla iloa, rakkautta, tuskaa, onnea, menetyksiä jne. mutta mikään niistä ei kovin paljon hetkauta mihinkään. Elämä on tasaisen harmaata tai sitten tosi paskamaista.

Ei, en ole masentunut. En tarvitse pillereitä eikä onnellisuuteni taso ole oikeastaan maallista tasoa. En vaan ymmärrä miksi olen täällä. En ymmärrä tämän kärsimyksen tarkoitusta.

Tiedän että sieluni on tullut tänne muistamaan kuka se todella on. Mutta jos muistaa, kuka on, mutta ei tunne itseään sellaisena mikä oikeasti on. Se on kärsimystä.

Olen käynyt monia kursseja, hoidattanut itseäni erilaisilla energiahoidoilla, meditoinnut, oleillut luonnossa. Olen oppinut itsestäni astrologian, tarot-tulkitsijoiden ja selvänäkijöiden luona. Olen ”kehittynyt ihmisenä”.

Tiedän myös, että kärsimykseni on mielessä, eikä se ole totta, vaan pelkkä harha. Mutta kokemustasolla se ei tee siitä vähäisempää. Välillä harhan painolasti on niin suuri, että mietin vakavissani siirtymistä toiselle tasolle. Harhaudun niin mieleni sokkeloihin että en pysty näkemään totuutta. En tunne tämän elämän valoa.

Läheisille tämä on raskasta. Katsella kuinka taas kerran putoan pimeään, räpiköin, nousten ylös ja jatkaen raahustamista tämän telluksen pölyisillä teillä.

Maailmassa ei ole mitään, mitä haluaisin. Toki olisi ”kiva” tehdä tiettyjä asioita, mutta mikään ei merkitse viime kädessä mitään. Minulla ei kaipuuta nähdä kaukaisia maita, olen ne jollain tasolla nähnyt kaikki. En halua materiaa, se imee energiaa. Ihmissuhteet, olkoon kuinka hyviä tahansa, eivät loppupelissä ole tärkeitä. En kaipaa maailmasta mitään.

Hiukka lohdutusta suovat luonto, hiljaisuus ja eläimet.

Muutaman kerran elämäni aikana – ollessani irti mielestäni – voin sanoa olleeni onnellinen. Mutta sekään ei ole totta, sillä silloin se en ollut minä, vaan kaiken täyttävä täydellinen rakkaus. Minua ei ollut, mikä vapauttava tila.

Odotan egoni hiljenemistä, mieleni katoamista. Sitä mikä voi tapahtua vain nyt. Ei tulevaisuudessa. Toivon, että voisin tällä kertaa – tässä elämässä ja kehossa – kokea ja välittää sitä valtavaa rakkautta ja valoa, joka odottaa meitä kaikkia toisella puolella.

Jaa tämä:
toimitus

Kuudesaisti.net toimitus

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net