Kosketuskohtia - Irmeli Armiala

Kosketuskohtia - Irmeli Armiala

Kiinnostukseni henkisyyteen alkoi jo teini-iässä. Tutustuin eri virtauksiin ja kokemusta erilaisista henkisyyden ilmenemismuodoista on myös kertynyt runsaasti. Olen suomentanut useita henkisyyttä käsitteleviä esitelmiä ja pari kirjaa. Olin pitemmän aikaa toivonut saavani uusia ideoita ulospäin suuntautuvaan henkiseen työskentelyyn. Minua poltti halu tehdä jotain, jakaa kokemaani, mutten tiennyt mitä tekisin. Inna Thilin minulle pitämien mentorointien aikana avautui mahdollisuuksia, joita en ollut osannut ajatella. Niistä kehittyi idea blogin kirjoittamisesta.

Melkein jokainen meistä on joskus kokenut tilanteita, jolloin ajatus ei luista, pää tuntuu tyhjältä, tentti epäonnistuu, esitelmän punainen lanka katoaa, ajatusten keskittäminen ei onnistu – stressi vie energian päästä, se voi viedä verta etuaivoista jopa 80 %, joten ei ihme, ettei ajatus kulje.

Olemme tyttäreni Innan kanssa työstäneet ”Voimaretki metsään ja itseen”-projektiamme.

Viime syksynä kuunnellessani Tarmo Kunnaksen kertovan pyöräilyretkistä Ranskassa, minulle juohtui mieleen, että olisi mukava järjestää joku retki. Kerroin siitä Innalle, joka innostui mukaan (epäilen olisiko siitä muuten mitään tullutkaan). Mitään kuvaa retken sisällöstä ei minulla ollut.

Aloimme tammikuussa kehitellä asiaa luomalla idean retken syvemmästä merkityksestä. Sitä haimme manifestoimalla. Inna manifestoi alkukuvan, henkisen idean.

Meille annettu kuva retken merkityksestä mykisti molemmat: Yhdessäoloa, josta saa muutosvoimaa, joka muuttaa elämän. Ensimmäinen ajatus oli, että meidänkö pitäisi tuoda sinne jotain niin mahtavaa, joka muuttaa osanottajat humauksessa uusiksi ihmisiksi.

Olimme ihmeissämme, että meille tarjottiin niin huikeaa tehtävää emmekä käsittäneet mitä niin vaikuttavaa me voisimme antaa kenellekään.

Työstimme silti rohkeasti asiaa yhdessä manifestoimalla muutaman viikon välein.

Manifestoinnit ohjasivat meitä luottamaan henkiseen apuun ja avautumaan ja sisäistämään asiaa. Meitä muistutettiin siitä, että kosketus sisäiseen voimaan vaikuttaa tässäkin tehtävässä.

Aluksi herätettiin meidän sisäisiä voimiamme ja luottamusta ideaan. Manifestoinneissa avautui uusia näkökulmia ja saimme kokea, ettemme ole yksin asialla, vaan korkeammat voimat vaikuttavat meissä ja meidän kauttamme. Kun olemme valmiita ottamaan vastaan, meille annetaan henkistä tietoa siitä, mitä mukaan tulijat tarvitsevat.

Aloimme ymmärtää miten työstämme omaa panostamme, mitä voimme välittää.

Maaliskuussa ei enää tuntunut siltä, että saimme liian suuren tehtävän. Tarkoitus ei ollut muuttaa ketään kerta heitolla, vaan tuoda uusia henkisiä näkökulmia, avaimia ja herättää tahtoa muutokseen. Manifestointien kautta ihmiset voidaan kohottaa henkisesti vastaanottamaan näitä muutoksen avaimia omasta minuudestaan käsin.

Ihminen on tuuliajolla, ellei Minuus, Minä-voima ole ohjaksissa.

Manifestointien avulla voidaan luoda yhteys omaan sisäiseen voimaan, vakiinnuttaa se ja ohjata tavoitteisiin pyrkimistä.

Energy Medicin-tekniikka puhdistaa ja vahvistaa kehon energia-virtoja akupisteitä aktivoimalla. Ihmiskehossa on useita erilaisia energiajärjestelmiä kuten meridiaanit, akupisteet ja chakra-järjestelmä.

”Terveyttämme, ajatuksiamme, asenteitamme ja käytösmallejamme, kaikkia niitä ylläpitää meitä ympäröivä ja meidät läpäisevä energiakenttä. Jokaista henkistä, fyysistä ja emotionaalista ongelmaa, joita meillä on, voidaan puhutella tehokkaammin liikuttamalla sitä ylläpitäviä energioita.” (Donna Eden)

EFT, Emotional Freedom Technique (Tunteiden vapauttamisen tekniikka), eli Tapping, taputtelu, perustuu myös akupisteiden aktivoimiseen. Negatiiviset kokemukset ja pelot laukaisevat aivoissa hälytystilan ja puolustautumisvalmiuden ”Taistele tai pakene”-reaktion. Ne kokemukset painuvat alitajuntaan ja vaikuttavat siellä, kuluttavat meitä.

Kaikki pienet vastoinkäymiset ja harmit eivät aiheuta yhtä suurta hälytystä kuin pelko tai järkytys, mutta kun niitä kertyy satoja kuukausien ja vuosien myötä, niiden vaikutus kehoon ja mieleen kasautuu.

Stressireaktio alkaa aivoissa mantelitumakkeessa, joka on osa limbistä järjestelmää. Limbinen järjestelmä on tunteiden ja pitkäaikaisen muistin lähde, ja negatiiviset tunteet varastoituvat sinne.

Mantelitumake tunnistaa vaaran, mutta aikaisempi negatiivinen kokemus voi ohjelmoida sen nostamaan hälytyksen, kun jotain samankaltaista tapahtuu myöhemmin. Jos on koulussa pitänyt esitelmän, joka meni huonosti ja aiheutti stressiä, kokemus on voinut saada mielen ja kehon yhdistämään ihmisten edessä puhumisen ”vaaraan”.

Taputtelu sammuttaa mantelitumakkeen hälytyksen purkamalla aivojen hälytysreitit. Meridiaanipisteiden taputtelu lähettää keholle rauhoittavan viestin.

Näillä välineillä pystyy poistamaan monia esteitä tieltään matkalla toteuttamaan elämänsä tarkoitusta.

Jos koet tarvitsevasi tällaista tukea tielläsi, katso tarkemmin:

https://omanelamaniluoja.fi/voimaretki.html

Elämä voi olla mahtava seikkailu

Ihastuttavaa kevättä

Irmeli

Kevään kohinaa puutarhassa: kukkapenkeissä kukkii erivärisiä krookuksia, tulppaanit ja narsissit kasvavat kovaa vauhtia; ensimmäinen kevätvuohenkukka on avannut keltaisen kukkansa, kevätesikot valmistelevat nuppujaan, kevätkaihonkukat ja lemmikit työntävät maasta lehtiään.

Kasvihuoneessa hieman hontelot sisältä siirretyt krassit ja tuoksuherneet kurottelevat kärhiään ja oksiaan tukikeppeihin. Kukkaisloistoa joutuu vielä odottelemaan.

Joskus viime vuoden syyskesällä meillä oli kerran mieheni kanssa keskustelua kukkien eteerisistä väreistä. Sain kuulla seuraavan kuvauksen:

Kukan ympärillä lähinnä on valkoinen ja vaaleankeltainen värikehä. Seuraavana sininen, sitten spektrin muut värit, vihreä, punaisen vivahteita, violettia.

Värit ovat elävässä liikkeessä, vain lähin sisin vaalea kehä, kasvin eteerinen olemus, myötäilee kasvin muotoja liikkumatta.

Uloinna on ruskean, punaisen ja tummankeltaisen kehä – ne ovat tuoksujen värejä. Kasvin tuoksu on tässä kehässä, sen voi haistaa! Värikehät mukailevat kasvien muotoja.

Uloin värikehä on houkuttelemassa pölyttäjiä. Kun mehiläinen tai perhonen lentää kehään, värit liikkuvat, liike on horisontaalisti aaltoilevaa, värit sekoittuvat keskenään.

Perhosen lento ja siipien liike on lempeästi leyhyttelevää, perhosen lentäessä kukkien värikehät aaltoilevat pehmeästi. Hajuherne on perhosten laatua jo muodoltaan.

Mehiläisen lento kehän läpi muodostaa ”imukehän”, käytävän, tunnelimaisen muodon, spiraalin. Lentämällä kukkien kehään perhoset ja pörriäiset täydentävät omalla tyylillään kokonaisuutta, molempia tarvitaan.

Esimerkiksi alppipiikkiputket ja takiaiset houkuttelevat mehiläisiä ja ampiaisia, pistiäisiä. Niiden muoto on terävä, piikikäs.

Kukilla on oma laatunsa ja ne vetoavat enimmäkseen laatunsa mukaisiin hyönteisiin. Perhoset eivät mene alppipiikkiputkeen, mutta tuoksuherne houkuttelee kyllä mehiläisiä.

Kesällä voi tarkkailla missä mitkäkin siivekkäät lentelevät.

Keväisiä luontonautintoja kaikille toivotellen

Irmeli

Jouduimme kerran tilanteeseen, jollaista emme olisi osanneet kuvitella joutuvamme kokemaan.

Oli keskiviikko-ilta elokuussa, ja olimme mieheni kanssa saunassa. Yhtäkkiä pääovelta alkoi kuulua raivoisaa takomista. Säikähdimme tietysti.

Ennen kuin ehdimme lähteä katsomaan mistä oli kyse, möykkä ja oven hakkaaminen siirtyi ensin puutarhan ovelle, sitten saunan vieressä olevalle takaovelle.

Tunnistimme uuden naapurin äänen. Meteli loppui, mutta alkoi kohta uudestaan kaikilta kolmelta ovelta vuoronperään. Naapuri karjui jotain puista, ja että on koiran kanssa.

Pelästyimme hirveästi, rintaa ahdisti ja palleaa puristi, emme voineet käsittää miksi ihmeessä hän meille hyökkäsi.

Soitimme hätäkeskukseen. Rähisijä ehti lähteä, mutta kerroimme tilanteesta. Meitä kehotettiin soittamaan poliisille, jos häirikkö tulee vielä, poliisit hakevat häiritsijän putkaan.

Arvelimme saaneemme humalapäissään riehuvan häirikön tai mielenterveysongelmaisen väkivaltaisen tyypin naapuriin, ja olimme aivan kauhuissamme. Miten uskallamme olla puutarhassa, kun naapurissa asuu raivopää, joka saattaa milloin hyvänsä hyökätä?

Entä jos hän tulee vielä, ja soitamme poliisit ja he vievät hänet putkaan. Mitä sen jälkeen? Hän oli sitä tyyppiä, joka raivotessaan menettää kontrollin tyystin, on täysin arvaamaton ja voi käydä kimppuun. Sitä paitsi hänellä on se iso koira.

Olimme molemmat niin järkyttyneitä, ahdistuneita ja peloissamme, ettemme pystyneet nukkumaan ensinkään. Emme olleet koskaan joutuneet vihamielisyyden tai hyökkäyksen kohteeksi.

Seuraavana aamuna, kun menin hakemaan aamulehteä (postilaatikko on naapurin talon kohdalla tien toisella puolella), säikähdin, kun ukko säntäsi pihastaan alkaen rähistä minulle jotain puista.

Kysyin, että mitä ihmettä hän tarkoitti hyökkäämällä meille sillä tavalla illalla ja pelästyttämällä meidät. Hän raivosi, että meidän on kaadettava pihastamme kaksi suurta koivua ja useita mäntyjä, jotka olivat vajaan parin metrin päässä heidän tontistaan.

Olin ymmälläni. Sitäkö hän oli käynyt rähisemässä illalla meille? Jos niin oli, niin ukko oli pahemmin mielenvikainen kuin olimme osanneet arvata.

Lopulta selvisi, että joku oli ilmoittanut viranomaisille, että hän oli kaatanut talonsa edessä olevalta parkkipaikalta kunnan maalla olevan ison koivun, samalla kuin kaatoi viisi koivua talonsa edestä tontin tienpuolelta. Hän syytti meitä sen ilmoituksen tekemisestä. Oli tietysti saanut monen sadan euron laskun puusta, ja oli siitä raivoissaan.

Raivopää jatkoi meuhkaamistaan, että meidän pitää kaataa ne puut, tämä on suullinen kehotus, kirjallinen tulee perässä, ja jos puita ei kaadeta, niin mennään oikeuteen.

Kun hän lähestyi, huusin, että soitan poliisille, jos hän tulee vielä lähemmäksi.

Heti alussa muutettuaan mies oli kertonut kaadattavansa koivut talonsa edestä, valoa piti pirttiin saada. Saman tien kaadettaisiin talon edessä olevalta yleiseltä pysäköintialueelta iso koivu. Olin huomauttanut, että se puu oli kunnan maalla. Se kaadetaan samalla, mies vakuutti.

Sen perusteella hän oli sitten päätellyt, että me olimme ilmoittaneet koivun kaatamisesta, ja tuli rähisemään ja uhkailemaan meitä. Kielsin meidän tehneen mitään sellaista, emme puuttuneet naapurien tekemiseen naapurisovun takia, mutta eihän sellainen raivopää mitään kuuntele.

Katsoimme netistä lakia naapuruussuhteista, ja sen mukaan naapuri voi vaatia liian lähellä tonttiaan olevia puita kaadettaviksi.

Suuret koivut, joista toinen oli kaksihaarainen, varjostivat sopivasti taloamme iltapäivän auringolta. Mutta ne olivat parin metrin päässä tontin rajasta. Männyt olivat suuria vahvoja puita sen parkkipaikan puolella. Kolme niistä pitäisi kaataa, yhteensä viisi suurta puuta.

Sielua kirveli ja riipaisi. Olisi sääli ja iso tappio menettää puut. Se öykkäri voittaisi, mutta ei auttanut.

Naapuri oli kovaääninen, rehvasteleva tyyppi, joka halusi yleisöä, jolle kehuskella tekemisiään. Vaimo pysytteli aika lailla omissa oloissaan. Kanssakäymisemme oli rajoittunut tervehtimiseen tavatessa.

Toisaalta, ellei puita kaadeta, naapurilla olisi jatkuva syy käydä kimppuumme. Sellainen tyyppi voi tehdä monenlaista kiusaa, eikä taatusti jättäisi asiaa siihen.

Pohdinnan tuloksena laadimme tiedotuksen räyhääjälle: Paikkakunnalla pidetään uusia tulokkaita ja heidän tekemisiään tarkasti silmällä, sen tiedämme omasta kokemuksestamme. Parkkipaikalle ovat vuosien myötä jättäneet autonsa myös tien päässä olevassa rivitalossa kävijät; postiauto käy, rivitalon paikallinen huoltomies, jne.

Tonttiemme takana olevan rivitalon asukkaat ja muut naapurit seuraavat mitä pihoissa tehdään, jopa kiikareilla. Joten totta kai useiden suurten puiden kaataminen herätti huomiota. Paikalliset tiesivät varmasti, että parkkipaikan nurkassa kasvava koivu oli kunnan maalla. On turha syyttää meitä.

Viesti vietiin naapurin postilaatikkoon torstai-iltana.

Perjantaina soitimme tutulle metsurille, joka lupasi tulla saman tien katsomaan. Selitimme hänelle mitä oli tapahtunut, ja että puut piti kaataa niin, etteivät oksat putoaisi naapurin puolelle.

Metsuri lupasi tulla parin viikon päästä, mutta soittikin jo maanantai-aamuna, että tulisi keskiviikkona.

Oli soitettava lupatarkastajalle. Selostimme tilanteen ja että tarvitsemme pikaisesti luvan kaataa viisi puuta pihastamme. Lupatarkastaja sanoi, ettei niitä lupia noin vain saa, se kestää pitemmän aikaa, ja kehotti soittamaan poliisille, jos naapuri vielä häiriköi.

Mieheni sanoi, että hän oli vähällä saada sydänkohtauksen säikähdyksestä, ja ettemme voi elää koko aikaa peläten, koska se raivopää hyökkää uudestaan. Meidän on kaadatettava ne puut, jotta saamme olla rauhassa.

Tarkastaja sanoi siihen vielä, ettei pidä antaa öykkärin voittaa, mutta lupasi pyytää meidän alueemme tarkastajaa soittamaan meille.

Minä satuin vastaamaan tarkastajan soittaessa tunnin päästä. Selitin tilanteen, ja että ihan oman turvallisuutemme ja mielenrauhamme vuoksi kaadattaisimme puut. Hetken mietittyään hän pahoitteli asiaa ja antoi luvan. Kysyin vielä voiko kanto olla parimetrinen?

– Kyllä sitä kannoksi voi sanoa, tarkastaja nauroi.

Neuvonantaja oli kehottanut jättämään kaikista viidestä puusta parimetriset kannot mielenosoituksena.

Maanantaina raivasimme pihaan tilaa koneille, kun naapuri pysähtyi koiransa kanssa tielle ja

kakisteli olevansa pahoillaan, että oli tullut haukuttua vääriä ihmisiä. Mieheni huitaisi kädellään merkiksi, että selvä, sanomatta mitään. Olimme huomanneet miehen kulkevan edestakaisin tiellä koiran kanssa: odotti tilaisuutta esittääkseen asiansa. Arvelimme vaimon pakottaneen.

Keskiviikko oli katkera päivä, pahaa teki, kun kauniit uljaat puut kaadettiin, mutta emme halunneet jatkuvaa kärhämää äkkiväärän raivopään kanssa, saattaisi vielä raivoissaan tai päissään ollessaan käydä kiinni.

Kerroimme pojillemme mitä oli tapahtunut, ja pyysimme heitä tekemään meille kymmenen metriä aitaa kaadettujen mäntyjen väliin.

Pojat kävivät perjantaina mittaamassa puiden välit, toivat aidanpätkät lauantaina. Me maalasimme ne, ja pojat pystyttivät aidat seuraavana lauantaina. Työrauha järjestyi, kun naapurit lähtivät vähän ennen poikien tuloa ja olivat poissa sen viikonlopun. Arvelimme heidän yllättyvän aidan nähdessään.

Seuraavalla viikolla pystytimme itse poikien tekemät kaksi yhteensä viiden metrin aitaa puutarhan puolelle koivujen luo niin, ettei naapurin terassi enää näy meidän pihaamme.

Neuvonantaja ohjeisti koko ajan miestä, että hän sai valmisteltua aidan tuet, jotta selviäisimme sen pystyttämisestä mahdollisimman nopeasti. Siinä heidän tonttinsa lähellä oleminen tuntui ilkeältä siltä suunnalta tulevan vihamielisen värähtelyn takia. Helpotti, kun Neuvonantaja oli lähellä.

Yhteenvetona:

Meidän oli kaadatettava puut, että pääsemme rauhaan helposti malttinsa ja kontrollinsa menettävältä naapurilta, vaikka puiden kaataminen tuntui raskaalta tappiolta.

Neuvonantaja kehotti jättämään parin metrin kannot ja rakentamaan yhtä korkean aidan niiden väliin näkösuojaksi ja henkiseksi turvaksi.

Rähinä oli kuulunut kauas, sana levisi ja koko kylä tiesi millainen uusi miespuolinen asukas oli. Tämä oli nolannut itsensä paikallisten silmissä ja saanut rähinöitsijän maineen.

Aidat ovat jokapäiväisenä muistutuksena. Naapurit on rajattu ulos meidän elämästämme korkealla seinällä. Meillä on kunnolliset näköesteet, ja kaikki näkevät sen. Aidat ovat vain niissä kohdissa, joista oli suora näkyvyys naapuriin.

Rähinöitsijältä kaikkosivat kaverit, muutkin pelästyivät ja vetäytyivät.

Lisänä on häpeä, rähinöitsijän maine.

Nyt ne naapurit kaihtavat meidän kohtaamistamme, eivät tule pihaansa raja-aidan puolelle, jos me olemme siellä.

Nämä toimenpiteet auttoivat ajan kanssa selviämään tilanteesta, mutta heti rähinän jälkeen kävimme Tuuloksen Pyhän Birgitan kirkossa. Kirjoitin siitä aikaisemmin blogissa Pyhiä paikkoja.

Kauheinta tällaisten räyhääjien kohtaamisessa on, että koska he ovat ulkona itsestään, vastavoimat voivat käyttää heitä välineenään ja teettää heillä mitä hyvänsä. Tästä naapurista levisi vihamielinen, terävä, pistävä värähtely. Se tuntui niin selvästi aidan luona, ettemme aluksi pystyneet olemaan siinä. Talon ohi postilaatikolle menokin tuntui vaikealta, talo oli kuin musta aukko.

Enkelikokemus Pyhän Birgitan kirkossa auttoi. Saimme senkin jälkeen useamman kerran voimia ja lupauksen, että meillä on henkinen suoja, naapurit pidetään poissa pihastamme ja ettei meidän tarvitse heitä pelätä.

Alussa meni silti muutama viikko niin, että säikyimme kaikkia kolinoita. Aamuisin pyysin henkistä suojaa ja ettei se naapuri osuisi yhtä aikaa postilaatikolle. Jo pelkkä miehen näkeminen tuntui häijyltä.

Meidän kissamme Merlin, joka on melko lailla nimensä veroinen, näki sekin, että niitä naapureita piti varoa. Se meni puuaidan ja pensasaidan väliin, selin meihin, ja piti tarkasti silmällä, ettei vaara uhkaa sieltä isäntäväkeä.

Vieläkin se menee aidan luo vahtimaan, jos on pihassa meidän kanssamme.

Sillä on pennusta asti ollut tapana vartioida meitä. Kerron joskus toiste kissa-Merlinistä.

Me olemme henkisesti voittajia.

Ps. Kerroin edellisessä blogissa Voima-retkestä, jonka tyttäreni Innan kanssa järjestän. Retki tehdään sunnuntaina 24. 5 Kaupin metsään ja rantaan. Sateen sattuessa olemme kodalla. Jos kiinnostaa, lisätietoja saa:

armiala(at)suomi24.fi tai https://omanelamaniluoja.fi/voimaretki.html

Kevättunnelmissa Irmeli

Kiistellä voi siitä, onko muna viisaampi kuin kana. Usein niin ei ole, enkä mene sanomaan, että meillä niin olisi – elämänkokemusta on kanalla huomattavasti enemmän, mutta kyllä kana voi halutessaan oppia paljon munalta: olen osallistunut tyttäreni Innan Manifestointipiiriin ja Itsensä rakastamisen iltoihin netissä.

Manifestointipiirissä käydään läpi manifestointiin liittyviä asioita, pelkoja ja esteitä. Vaikka kuinka haluaisi esimerkiksi mielenkiintoisempaa työtä, antoisaa parisuhdetta tai enemmän rahaa ja manifestoi toiveitaan, tuloksia ei välttämättä synny.

Silloin täytyy tiedostaa miksi manifestointi ei toimi, onko taustalla alitajuisia pelkoja, jotka sabotoivat yritykset. Vaikka osa minusta haluaa muutosta, sisälläni saattaa olla pieni pelkuri, jota muutos pelottaa. Se pieni pelkuri haluaa usein turvallisuutta ja koettaa suojella minua, mutta on samalla muutoksen jarruna.

Muun ohella esiin saattaa tulla kysymys: Rakastanko itseäni niin paljon, että jaksan ponnistella muuttuakseni ja antaakseni itselleni sen, mitä syvällä sisimmässäni tahdon, vai koenko alitajuisesti, etten ansaitse parempaa?

Itsensä rakastamisen illoissa käsitellään eri puolia, joita siihen liittyy. Kyse ei ole itserakkaudesta, vaan omaan persoonaan liittyvien asioiden tiedostamisesta niin, että voi sitä kautta poistaa esteitä ja kasvaa täyteen mittaansa, käyttämään kaikkia voimavarojaan.

Siinä pohditaan suhdetta omaan itseen ja lisätään tietoisuutta omista asenteista. Vuosien varrella olen tietenkin oppinut yhtä ja toista itsestäni, mutta kun käy asioita läpi osa-alueittain, on helpompi tiedostaa miten asiat todella ovat.

Mielestäni minulla on hyvä itsetunto ja rakastan ja arvostan itseäni, mutta tarkempi asioihin perehtyminen on paljastanut sokeita kohtia. Toisen illan aiheena oli ”Itsensä hyväksyminen”. Pohtiessani asiaa mieleeni muistui muutaman vuoden takaa eräs tapaus, joka oli jäänyt harmittamaan.

Olin lupautunut toimimaan vuoden erään yhdistyksen puheenjohtajana, ja olin kutsunut esitelmöitsijän sinä aikana. Sitten vuosikokouksessa valittiin uusi puheenjohtaja, ja ensimmäisessä kokouksessa puhuttiin tästä esitelmätilaisuudesta.

Eräs jäsen, joka oli itse kutsunut joskus aikaisemmin puhujan ja vienyt tämän syömään, sanoi uudelle puheenjohtajalle: ”Minä vein viimeksi esitelmöitsijän syömään, nyt on sinun vuorosi.”

Hämmästyin enkä osannut sanoa siinä mitään, eikä kukaan muukaan puuttunut asiaan. Mielestäni se oli loukkaavaa ja minun mitätöimistäni, vaikka tiesin, että kyseinen henkilö oli usein ylimielinen ja töykeä.

Olin silti päättänyt, että vien aloittamani tehtävän loppuun asti. Mitään arvovaltakysymystä siitä ei tullut, sillä uusi puheenjohtaja soitti jälkeenpäin ja ehdotti, että mennään molemmat, sinähän hänet kutsuit. Teimme niin.

Tässä ei kyse ollut suorastaan itsensä hyväksymisestä, pikemminkin itsensä arvostamisesta ja rohkeudesta pitää puolensa, mutta asiat liittyvät toisiinsa monisyisesti. Tajusin, etten ollut itse arvostanut itseäni ja työtäni ja tekemisiäni, muuten olisin toiminut toisin. Olisin pystynyt sanomaan, että anteeksi nyt, mutta idea oli minun ja minä kutsuin esitelmöitsijän, joten vien asian loppuun.

Manifestointityöskentely on avannut minulle uusia alueita. Se auttoi saamaan valmiiksi kirjan, jota olin kirjoittanut. Nyt kirjoitan toista kirjaa. Itseluottamusta ja rohkeuttakin on tullut lisää, sekä kykyä ideoitten toteuttamiseen ja rajojeni ylittämiseen.

Viime syksynä olin kuuntelemassa Tarmo Kunnaksen esitelmää pyöräilyretkistä Ranskassa. Sitä kuunnellessa keksin, että olisi mukava järjestää jokin retki, vaikka patikointia luonnossa.

Kerroin Innalle ideasta. Hän innostui mukaan, ja pani asian liikkeelle asettamalla tavoitteet.

Ohoh, sehän kävi äkkiä, en tiennyt mikä olisi minun antimeni retken henkiseen sisältöön.

Aloitimme manifestoinnilla retken henkisestä merkityksestä. Siinä asia kohosi korkeammalle tasolle, ja ihmettelin miten ihmeessä pystymme johonkin sellaiseen, en minä ainakaan.

Työskentelyn jatkuessa epäusko muuttui vähitellen luottamukseksi, että koska asia on tärkeä, meitä ohjataan ja autetaan kasvamaan.

Niinpä meillä on tulossa toukokuussa ”Voimaretki metsään”. Päivän kestävän kurssin tarkoitus on auttaa osallistujia löytämään sisäinen voimansa johonkin konkreettiseen asiaan/askeleeseen, joka on edessä ja johon voimaa tarvitaan. Kurssi pidetään Tampereella.

Inna ohjaa manifestointityöskentelyä, minun osuuteni on esitellä Energy Medicin-tekniikkaa,

joka-aamuista viiden minuutin virkistys-ohjelmaa, jonka vaikutuksesta minulla on kokemusta kolmelta vuodelta. Energy Medicin on tiettyjen kehon meridiaaneilla sijaitsevien energiapisteiden aktivoimista. Se on nopea ja tehokas tapa virittää kehon energiat päivää varten.

Jos asia kiinnostaa, lisätietoja saa minulta: armiala(at)suomi24.fi

tai https://omanelamaniluoja.fi/voimaretki.html

Energistä kevättä ja kasvamisen iloa

Irmeli

Olen monesti ihmetellyt sitä, miten monella tavalla mielemme vaikuttaa fyysiseen kehoomme. Ei ole esimerkiksi konsti eikä mikään saada itseään huonolle tuulelle tai pelkäämään ajatuksen voimalla.

Parantavaa laulua

12 maalis 2015

Vuosia sitten osallistuin erääseen musiikkiaiheiseen Laulava ihminen-seminaariin. Seminaari kesti maanantaista perjantai-iltaan. Seminaarin ohjelmassa oli musiikkiaiheisia esitelmiä ja eritasoisia Werbeck-laulu ryhmiä ja ryhmätyöskentelyä.

Olin käynyt useiden vuosien ajan laulukursseilla aina kun siihen oli mahdollisuus. Kurssien yhteydessä oli yleensä ainakin pienimuotoinen konsertti. Olin kokenut tämän laulun parantavia vaikutuksia muutaman kerran.

Kerran Lied-konsertissa esitettiin Schubertin Winterreise-sarja. Kesken konsertin huomasin, että käsiäni ja jalkojani kuumotti ja ihmettelin mistä se johtui. Konsertin jälkeen muutama tuttu sanoi kokeneensa samaa. Arvelimme, että verenkierto oli vilkastunut laulun vaikutuksesta. Jalkojeni verenkierto parani pysyvästi siinä määrin, etten enää tarvinnut yösukkia kylmiä jalkojani lämmittämään.

Tämän intensiivisen lauluviikon päätteeksi perjantaina olin melko väsynyt ja päätäni alkoi särkeä. Särky paheni koko ajan, eikä särkylääke auta minulla ylirasitukseen.

Olin autolla ja kyydissäni oli kolme tuttua. Meidän piti lähteä ajamaan lauantaina aamulla kotiin yli sadan kilometrin päähän. Pelkäsin etten selviä kotimatkasta, kun olo huononi koko ajan. Tavallinen seuraus on niin tuskallinen päänsärky, että minun on jäätävä sänkyyn.

Perjantai-illan ohjelmassa viimeisenä oli Schubertin Winterreise esittäjänä Wolfgang Strűbing-niminen laulunopettaja ja laulaja. Olin kuullut hänestä ja halusin ja halusin ehdottomasti kuunnella sekä Winterreise-sarjan että laulajaa. Odotin ja toivoin pelastavaa ihmettä.

Esitys oli harmi kyllä viimeisenä, kello kaksikymmentäkaksi alkavaksi merkittynä, mutta viivästyi viivästymistään. Odotin sitkeästi pahenevan päänsärkyni kiusaamana koettaen olla hermostumatta. Ainoa toivoni oli, että Winterreise-laulusarjan kuuleminen Strűbingin laulamana parantaisi kipeän pääni.

Lopulta kello oli jo lähes kaksitoista ennen kuin konsertti pääsi alkamaan. Viivytys oli aiheutunut pääesitelmien pitäjän sairastumisesta.

Istuin jyskyttävä särky päässä ja keskityin kuuntelemaan.

Muutama laulu, ja alle viidessä minuutissa särky oli tiessään, olo keveni ja koheni niin, että pelkäsin käyväni ylikierroksilla ja etten sen takia saisi nukuttua.

Nukuin oikein hyvin loppuyön majapaikkaan päästyäni.

Aamulla voin mainiosti ja ajoin helpottuneena kotiin.

Werbeck-laulu on ruotsalaisen laulajattaren Valborg Werbeck-Svärdströmin yhteistyössä Rudolf Steinerin kanssa kehittämä Die Schule der Simmenthűllung (lauluäänen vapauttamisen koulu). Sitä voi opiskella Laulukoulussa Ilmajoella.

Laulu keventää elämää

Irmeli

Käydessäni Anni-tädin luona, kävimme ensin asioilla ja kaupassa, sitten haimme leipomosta kahvileipää ja joimme kotona yhdessä kahvit.

Nyt jo edesmennyt, silloin yli kahdeksankymppinen tätini tapasi niinä hetkinä kertoilla minulle nuoruusmuistojaan. Me olimme samanhenkisiä ihmisiä ja sen vuoksi läheisiä. Hän oli isäni sisar ja häneltä sain kuulla monta asiaa isoisästäni, josta en ollut tajunnut kysellä isältä.

Anni-täti sanoi kertovansa asioita, joita ei ollut kertonut kenellekään aikaisemmin.      

Kaikkein sykähdyttävin oli kertomus lapsuudenystävästä Kaisasta. He leikkivät yhdessä aina kun voivat. Molemmilla oli vilkas mielikuvitus ja he keksivät aina uusia leikkejä.

Sinä kesänä he olivat noin kymmenvuotiaita. Heillä oli kesälomaa, mutta kotona piti auttaa äitiä monenlaisissa askareissa.

Eräänä aamupäivänä, kun oli selvinnyt töistään, Anni lähti Kaisaa hakemaan. Kaisan kotiin oli noin kilometrin matka. Anni oli noin puolessa välissä mäen kohdalla, kun hän näki Kaisan tulevan vastaan ja heiluttavan käsiään mäen päällä.

Hän juoksi vastaan, mutta Kaisa kääntyikin ja lähti takaisin mitään sanomatta. Anni arveli, että Kaisa oli keksinyt uuden leikin ja seurasi tätä Kaisan pihaan.

Kun hän tuli pihalle, Kaisaa ei näkynyt missään. Anni etsi turhaan pihasta, ja meni sitten sisälle Kaisaa hakemaan.

Kaisan äiti tuli itkettyneen näköisenä vastaan. Kun Anni kysyi missä Kaisa oli, täti purskahti itkuun. Anni seisoi ihmeissään odottaen tädin lakkaavan.

Vihdoin täti sai sanottua, että Kaisa on kuollut. Hän oli hukkunut sinä aamuna.

”Eikä ole! Anni oli väittänyt, ”minä tulin tänne Kaisan perässä. Kaisa tuli minua vastaan puolimatkan mäessä ja kääntyi siitä kotiin päin ja teidän pihaan, ja minä tulin hänen perässään!”

Lopulta Annin oli uskottava, että hänen ystävänsä oli hukkunut.

Hänen isänsä selitti myöhemmin hänelle, että Kaisa oli tullut hyvästelemään hänet, hehän olivat parhaita ystäviä. Joskus vainajat voivat näyttäytyä maisessa hahmossaan läheisilleen.

Kun olin Anni-tädin arkun äärellä joitakin vuosia myöhemmin, jokin värisytti minua sydänjuuria myöten. Mieheni, joka näkee fyysisen ohella henkisiä, sanoi Anni-tädin halanneen minua hyvästiksi. Hän oli ollut muutaman metrin päässä seuraamassa tapahtumia Ola-sedän kanssa, joka oli lähtenyt ennen häntä.

Irmeli

 

Oli todella kuuma kesäpäivä helteisen heinäkuun lopulla joitakin vuosia sitten. Mieheni oli autotallissa teroittamassa ruohonleikkurin terää. Hänen otteensa lipsahti, ja terä leikkasi paksun työkäsineen läpi hänen oikeaan etusormeensa syvän haavan.

Hän tuli sisälle verinen paperinenäliina sormen ympärille kiedottuna ja pyysi minua laittamaan sormeen laastarin, ruohonleikkurin terä oli viiltänyt etusormen luuhun asti melkein koko sormen pituudelta. Annoin hänelle uuden paperinenäliinan verisen tilalle odottaessaan laastaria.

Nähdessäni haavan minua riipaisi vatsanpohjasta asti. Se todella oli melkein koko etusormen pituinen ja ulottui luuhun asti, ja siitä vuoti koko ajan runsaasti verta. Nenäliina kastui hetkessä, samoin seuraavat.

Sanoin, ettei siinä mikään laastari pysy, se on koko ajan veressä, meidän pitää lähteä ensiapuun.

Mies väitti, ettei mihinkään tarvitse lähteä ja hoputti laittamaan laastarin.

Sanoin jo vähän tiukemmin, että voin yrittää laittaa, mutta ei siinä mikään laastari pysy, kun haava vuotaa niin runsaasti. Verta tuli koko ajan. En uskonut saavani laastaria pysymään siinä.

Täytyi silti yrittää, kun mies vaati laastaria.

Näin, ettei yksi laastari riittäisi alkuunkaan ja otin toisen valmiiksi.

Kun laitoin ensimmäistä laastaria, verenvuoto lakkasi tykkänään saman tien, ja sain toisen laastarin edellisen viereen. Verta ei tullut enää yhtään, laastarit pysyivät kuivina ulospäin.

En ollut uskoa silmiäni, mutta puoliso näytti tyynen tyytyväiseltä.

”Enkeli tyrehdytti verenvuodon, että saat laastarin siihen”, hän tuumasi.

Sanoin, että se pitää kuitenkin puhdistaa ja ommella, haava on luuhun asti.

Mies kehotti rauhoittumaan ja penäsi, ettei siinä mitään lääkäriä tarvittu. Jos siellä jotain likaa oli, se oli tullut veren mukana pois.

Oli kolmenkymmenen asteen helle ja mätäkuu. Pelkäsin haavan tulehtuvan ellei sitä ei hoidettu. Matkaa lääkäriin oli kolmisenkymmentä kilometriä, jos lähimmällä terveysasemalla oli päivystys, muuten kuutisenkymmentä keskussairaalan ensiapuun.

”Kyllä tätä hoidetaan, enkeli hoitaa”, väitti mies.

”Noin syvä haava ei laastarilla parane. Lääkäriin”, komensin.

Ja mies vaan inttää: ”Usko nyt, ei tässä lääkäriä tarvita.”

Puoliso on joskus raivostuttavan itsepäinen.

Vasta siinä vaiheessa hän kertoi, että Neuvonantaja oli sanonut, ettei lääkäriä tarvittaisi, henkiset parantajat hoitaisivat haavan.

Mies piti laastarit sormessaan nelisen päivää ja pyysi sitten minua vaihtamaan uudet tilalle.

Vatsanpohjasta kouraisi.

Irrotin laastarit niin varovaisesti kuin sain.

Ensinnäkään ne eivät olleet tarttuneet kiinni, eli verenvuoto oli loppunut, kun laitoin ensimmäistä laastaria.

Toisekseen emme olleet uskoa silmiämme, kun näimme sormen. Se oli jonkin verran turvoksissa, muuten ihan siistin näköinen, haava oli umpeutunut ja siinä oli kolmetoista jälkeä, aivan kuin kolmetoista ommelta. Siistiä jälkeä. Uskomatonta.

”Minusta tuntuikin ihan kuin siellä tapahtuisi jotain”, mies tuumasi.

Sormi parani hyvin. Jonkin verran jäykkä se oli kunnes mies sai sen vertymään sormijumpalla. Ainoa haitta, joka haavasta jäi, oli ajoittainen kolotus ilmanpaineen vaihtuessa. Nyt sitäkään ei tunnu kuin ani harvoin.

Harvoin minulta on kysytty yhtä paljon luottamusta henkisiin voimiin, mutta luottamus kannatti.

Irmeli

omenankukkaJoulukuusi oli niin kaunis ja teki kerkkiä, joten pidimme sen Nuutin päivään asti. Kerkät ennakoivat kevättä, kuten maljakossa olevien omenapuunoksien omenankukat. Otin omenapuunoksia sisälle joulukuun neljäs päivä. Sinä päivänä otettuja oksia sanotaan Pyhän Barbaran oksiksi (Pyhä Barbara oli vuonna 306 kuollut marttyyri). Niiden pitäisi kukkia jouluna. Joskus se on onnistunut, mutta tällä kertaa ne avasivat ensimmäiset kukkansa vasta 9. tammikuuta ja iloa viidestä kukkatertusta on ollut tähän asti.

Päästiin taas arkeen ja arkiaskareisiin. Mies tuli autotallista mukanaan metallisia hyllynkannattimia. Tinkasin häneltä mihin hän niitä tarvitsee. Aikansa vetkuteltuaan hän paljasti, että tarvitsi niitä makuuhuoneen yölampun suojatelineeseen. Lamppu on paksun verhon takana, mutta valo häikäisee siitä huolimatta, koska verhoa ei saa tiiviisti seinään kiinni.

Kannattimet oli tarkoitettu pieneen hyllyyn, joka tulisi lampun yläpuolelle. Hyllyn reunaan laitettaisiin verho. Arvaan kuka sen laittaisi, vaikka siitä ei puhuttu vielä tässä vaiheessa. Mies näytti pientä valkeaa kaunismuotoista hyllyä, jonka olin ajatellut laittaa terassille kukkahyllyksi. En ollut puhunut aikeestani, joten sanonut muuta kuin että kovin kuulosti työläältä ja monimutkaiselta koko suunnitelma. Minä olisin kiinnittänyt verhon suoraan lamppuun. Se ei kuulemma käynyt. Selityksestä en tullut hullua hurskaammaksi.

Harmitti se hylly. Menin jatkamaan mosaiikin tekemistä.

Jonkin ajan kuluttua herra tuli luokseni ja ilmoitti Neuvonantajan sanoneen: ”Sinä teet aina kaiken vaikeimman mukaan. Helpointa on, kun otat lasikuvun irti ja maalaat sen, – sitä paitsi vaimosi tarvitsee sitä hyllyä!”

Kaunis kiitos Neuvonantajalle hyllystä. Laitan sille kesällä sinisiä kukkia ja hopeaputouksen, se ryöppyää siitä kauniisti.

Irmeli

 

Sivu 8 / 10
Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU