23 marras 2016

Maailma on lintulaudalla

Maailma on lintulaudalla Aira Vesivalo

Rakensin lintulaudan. Sahasin, naulasin, liimasin ja sain kasattua linnuille suojaisan ruokailupaikan. Katon peitin vielä jäkälällä niin ettei vaikutelma olisi liian keinotekoinen. Kiinnitin pienen mökkini keittiön ikkunaan siten että näkisin kaikki vierailijat pöydän ääressä istuessani. Yksi talipallo löytyi ensihätään ja sitten vain odottamaan.

Lapsena seurasin lintujen temmellystä lintulaudalla ja myöhemmin olen ymmärtänyt kuinka paljon lintujen käyttäytymisestä voi oppia. Talitintit olivat kiireisiä ja levottomia, punatulkut rauhallisia ja arvokkaita odottajia, kauniita ja punarintaisia tai harmaan värittömiä. Tiesin että harmaat olivat naaraita ja tunsin kateutta koreita koiraslintuja kohtaan. Mielestäni oli tapahtunut vääryys. En olisi halunnut olla se harmaanpullea ja vaatimaton tyttölintu sireenipensaan oksalla. Minä halusin olla värikäs ja näkyvä. Demokraattinen ajatteluni alkoi kehittyä kuin salaa lintulaudan kahakoinneista. Talitiaiset nokkivat röyhkeän kiivaasti sivuilleen vilkuillen, aivan kuin olisivat olleet pahanteossa. Jokainen halusi parhaat palat talimöhkäleestä ja hätisti edellisen takaisin pensaaseen. Vuorottelu onnistui jotakuinkin oman lajin sisällä mutta vierasta lajia ei ruokailupaikalle päästetty. Vasta silloin kun tapahtui jotain järisyttävää, tintit väistyivät. Lintulaudalle lehahti palokärki. Mustankiiltävä suuri lintu verenpunaisine päälakineen hakkasi voimakkaalla nokallaan välittämättä pienemmistä. Tiesin että se ruokailisi niin kauan kuin itse tahtoi. Sitä ei pikkulintujen räpistely pelottanut. Palokärki oli tottunut ottamaan sen minkä halusi ja työntämään heikot sivuun. Päätin puuttua peliin ja aikani katseltuani koputin ikkunaan. Lähtipäs mokoma pienempiä kiusaamasta, ajattelin voitonriemuisena. Sitten tuli hiljaisuus. Sireenipensas oli tyhjä. Minä odotin. Omatuntokin soimasi hieman kun olin pelottanut palokärjen matkoihinsa. Olinko minäkin kiusaaja? En osannut päättää kenen puolella olisin tai mikä olisi oikein, mikä väärin.

Ilokseni vaiteliaat punatulkut pyrähtivät pian takaisin sireenipensaaseen ja niiden jäljessä tiaisista rohkein tiedustelemaan tilannetta. Ruoka oli lähellä, mutta kukaan ei uskaltanut poistua pensaasta vähään aikaan. Mietin onko tiedustelija lähetetty yhteistuumin tarkkailemaan mahdollista vaaraa, oliko se luottolintu omassa porukassaan vai oliko se vain uteliain, tyhmärohkea ja uhmakkain. Vai sittenkin rohkein? Tiedustelija pyrähteli pian laudalle useita kertoja muttei aloittanut syömistä. Pyrähtelyn aikana pensaaseen ilmestyi lisää tiaisia ja rohkeus porukassa lisääntyi. Taistelu talista jatkui pian aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Eikö kukaan oppinut mitään äskeisestä tapahtumasta? Sekasorto, töniminen ja räpistely jatkuivat vaikka juuri oli koettu yhteinen vaara ja hätä. Punatulkut pysyivät vankasti taustalla turhaa melua pitämättä ja aloin pitää niistä yhä enemmän. Ne toivat tasapainoa, rauhaa ja hyvää oloa pihapensaaseen pelkällä olemassaolollaan. Harmaatkin näyttivät kauniimmilta kuin hetkeä aiemmin.

Pieni episodi lintulaudalla pysyy mielessäni. Olen räpistellyt ja töninyt tiaisten lailla, lehahtanut paikalle kuin palokärki ja ottanut sen minkä halusin seurauksista piittaamatta ja halunnut nokkia ensimmäisenä parhaat palat. Olen ihaillut itseäni koreana punatulkkuna, toistanut samoja virheitä osaamatta ottaa opikseni vaaroista ja toiminut tyhmänrohkeana tiedustelijana. Joskus rohkeanakin. Mitä enemmän vuosia ja kokemusta on karttunut, sitä syvemmin etsin itsestäni tuota harmaata punatulkkua, sisäistä rauhaa. On annettava tilaa kaikille, suurille ja pienille, koreille ja harmaille. Kaikilla on samat tarpeet hengissä pysymiseen ja elämään. Vieläkin joudun usein sanomaan itselleni: älä räpiköi vaan odota ja ole hiljaa.

 

 

Viimeksi muutettu 22 marras 2016

Jätä kommentti

Huom! Nimi tai nimimerkki näkyy kaikille lukijoille, sähköpostiosoite jää vain toimituksen tietoon.

Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU