Kuppari-Hanna

Nuorena tunsin hätää siitä, miten pärjäisin maailmassa, jossa piti olla enemmän kuin oli, osata paremmin kuin mihin pystyi. Meinasin uupua, enkä jaksanut nauttia hyvistäkään suorituksista, pärjäämisestä. Luulin, että minun kuului jatkuvasti sovittaa itseäni aina vain suurempiin saappaisiin. Ajattelin, että sillä tavalla ihminen kasvaa, olemalla jatkuvasti äärirajoilla.

Vähitellen aloin uskoa toisin. Kohtasin ihmisiä, jotka osoittivat, että on myös muita tapoja kasvaa. Kohtasin oman Parantajani. Istuimme iltapalapöydässä vastakkain. Huomasin hänen katsovan minuun yhtäkkiä eri tavalla, syvemmin ja suuresta hiljaisuudesta käsin. Hän laittoi silmänsä kiinni. Laitoin omani myös. Tunsin oloni raskaaksi. Ihan kuin olisin olemassa samaan aikaan lyijynraskaana ja höyhenenkevyenä. Tietoisuuteni muuttui unta muistuttavaksi, mutta terävöityi. Kiitin häntä sammaleisten ajatusteni läpi. En tiedä kuinka kauan poikkeava tietoisuuden tila välillämme kesti. Tuntui kuin olisin ollut pumpulisessa akkulaturissa, syvänsävyinen värikylpy ympärilläni.

Kun palasimme mutustelemaan iltapalaa, keskustelu ympärillämme jatkui leppoisana. Hän totesi hymyillen: "Kuule tyttö, pian kohdallasi kaikki muuttuu." Karvalakki-kansanparantajien tyyliin tapahtuneeseen ei palattu eikä sitä altistettu älylliselle spekuloinnille. Siten tapahtuma sai suurimman mahdollisen hyväksynnän sellaisenaan. Ajatusteni suunnan muuttanutta Parantajaa kohtaan tunnen edelleen kiitollisuutta. Ei ole olemassa muutosta, johon hän ei suhtautuisi rauhallisesti, kuin innolla odottaen. Ei ole tilannetta, jossa ei näkyisi jotain hyvää ja kallisarvoista. Vielä joku päivä jaksan pidätellä itsessäni yhtä suurta läsnäolon voimaa kuin hän. Ehkä silloin voin omalta kohdaltani aloittaa tiedon ja taidon jakamisen seuraaville.

Kupparin tupaan astuu jännittynyt asiakas. Hän on tullut saamaan apua niska- ja hartiasärkyihinsä. Valmistelen hoitopöydän ja aloitamme rauhallisesti. Tunnen kuinka keho ei luota, ei houkuttelusta huolimatta rentoudu käsiini. Hieronta ei satu, keho ei anna mitään tuntemuksia. Vitsailen vanhan kansan muurahaisvoiteestani, jota käytän hieronnassa. Juttelu auttaa hieman. Teen parhaani. Hän on tullut todistamaan itsellensä, että se mitä emme näe, ei ole olemassa. Häntä pelottaa, että hoitoni todistaa toisin. Joku osa hänessä silti salaa toivoo, että saisi kokea jotain erityistä.

Pyydän saada laittaa muutaman akupunktioneulan, ehkä hänen viisas kehonsa auttaisi myös mieltä päästämään irti rentoutumisen esteistä. Siirryn käsittelemään jalkateriä ja annan neulojen tehdä työnsä kehossa syvemmällä. Kupparin tuvassa on hiljaista. Pieni tuuli puhaltaa yläkerran portaita alaspäin pyyhkien hoidettavan yli, aina minun kasvoihini saakka. On pyhä hetki. Saamme nauttia siitä pitkään. Vapautuneemmat ja kirkkaammat kasvot lähtevät kupparin tuvasta takaisin suureen maailmaan. Lähtiessään sanoo vain ”Kiitos”. Se, mitä hän koki, jäi täysin hänen salaisuudeksensa. Kokemuksen suuruus ja erityisyys oli juuri hänen kehollensa ja mielellensä sopiva. Ei lenteleviä esineitä, ilmestyviä henkiolentoja tai suurta yliluonnollista draamaa. Hiljaisuutta, varovaisia henkäyksiä, ihmisen mieltä kunnioittavia.

Hiki virtaa ja viikatteet sivaltavat heinää. Olen haravanaisena. Tietysti avojaloin, nauttien kansallisromanttisesta tunnelmasta. Yhtäkkiä astun johonkin terävään. Verta tulee julmasti. Kinkkaan lähellä olevaan harmaaseen karjalaistaloon hädissäni. Alkaa kuhina, on haavansitojaa, putsaajaa ja toisia hätääntyneitä. Makaan lattialla jalka nostettuna seinää vasten. Pian tulee eräs nainen, joka laittaa kätensä jalkapohjani päälle. Käsi nyrkissä, ihan hiljaa. Tunnen kuinka sähkövirta kulkeutuu jalkapohjasta aina polveen asti. Jännite kulkee syvällä säären sisällä, ikään kuin luussa. Verenvuoto lakkaa ja palkeenkieltä raottaessa näkyy vain veresliha.

Osa seurueesta on hiljaa kiitollisena tapahtuneesta. Haava desinfioidaan, teipataan ja nousen ylös. Osa on vielä hämmennyksen vallassa ja miettii edelleen lähintä sairaalaa, onhan nyt mätäkuu. Joku toteaa, ettei tarvitse lähteä, kaikki on hyvin. Ilmassa leijailee ristiriitaisia tunteita. Nöyrtyykö järjen ääni sisällämme? Se ääni johon olemme arkielämässä niin tiukasti ripustautuneet. Onko kaikki sittenkään niin kuin näen? Entä jos tämä on hulluutta? Sisäinen kamppailu saa monia muotoja. Joskus se ilmenee suuttumuksena. Joskus taistelunhaluna järjen puolesta. Ehkä todellisuuden näennäinen kahtiajakoisuus myös ahdistaa. Voimme sallia itsellemme kaikki reaktiot ihmeen edessä. Aika asettaa kokemuksen oikealle paikalleen, ellemme aktiivisesti torju sitä.

Tämä tapahtui minulle itselleni ollessani n. 20 vuotias. Kaikista siihen asti tapahtuneista voiman hetkistä tämä on painunut erityisenä mieleeni. Päätin vaalia ja kunnioittaa tuota kokemusta jakamalla sen teille. Kiitos kaikille olemassaoleville verenseisauttajille. Teille on annettu ihmeellinen lahja, jolle varmasti osoitetaan tilaisuuksia käyttää.

Olen lapsesta asti nähnyt monenkirjavia unia. Olen lentänyt, hengittänyt vedessä, ollut jossain eri maailmassa vain valojen ympäröimänä, käynyt paikoissa, joissa vierailen arjen maailmassa myöhemmin. Monta kertaa lapsena saavuin johonkin uuteen paikkaan salaa hämmästellen, että minähän olen käynyt täällä unissani. Vähitellen osa unista muuttui tietoisiksi valveuniksi. Saatan katsella tavallista unta, joka kelaa pikakelauksena senhetkisiä arjen emootioita, kunnes hoksaan, että tämähän on unta. Yleensä heitän kaiken leikiksi ja haluan lentää. Lentämisen voima lähtee vatsasta, kun taas tässä maailmassa ajatuksemme käskyttävät kehoamme. Unissa joku syvempi tahdonkaltainen tila määrittelee sen, mitä tapahtuu. Sitä voimaa tarvitaan unessa havahtumiseen ja esimerkiksi painajaisen katkaisemiseen.

Eräs keski-ikäinen rakennusmies tuli käsivaivojensa vuoksi akupunktioon ja hierontaan. Siinä hoidon ohessa hän kertoi toistuvasta painajaisesta, jossa hän juoksee karkuun jotain pelottavaa mustaa oliota. Kehotin miestä päättämään ennen nukahtamista, ettei juoksisi enää karkuun, vaan kääntyisi ja katsoisi selkänsä taakse tervehtiäkseen takaa-ajajaa. Siinä samassa lävitseni kulki viileä voimakas väristys ja tiesin, ettei tämä painajainen enää vaivaisi miestä. Ja niin kävikin. Hän päätti siitä huolimatta alkaa harjoitella tietoisempaa unta.

Me ihmiset olemme kaikki samanlaisia. Päivällä toimimme arjen maailmassa, yöllä elämä piirtyy meille unikuvien kentäksi. Me eroamme toisistamme vain tavassa suhtautua päivä- ja unitietoon. Unia voi ajatella paikkana, johon palaamme jokaisen päivän päätyttyä. Meillä on tavallaan kaksi kotia. Molemmat ovat tärkeitä. Samalla tavalla kuin se, että jostakin tulemme tähän maailmaan ja jonnekin täältä palaamme fyysisen elämänvoimamme hiipuessa.

Uniajalla on mahdollisuus päästä kosketuksiin meitä ohjaavien voimien ja syvemmän itsemme kanssa. Unessa pelkomme ja toiveemme esiintyvät kuvina rehellisimmillään. Ripaus unitietoisuutta päivätajuntaan ja ripaus päivätajuntaa unitietoisuuteen avaa meille mahdollisuuden ratkaista ongelmat aina siellä, missä se parhaimmiten onnistuu, koskivat ne sitten toimintaa, tunteita tai arvovalintoja.

Sivu 13 / 13
Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU