Kuppari-Hanna

Tapasin kerran ihmisen, jonka keho oli kuin nujerrettu. Kumara, laiha, toispuoleinen ja monin tavoin vaivainen. Mutta silmissä loisti harvinaislaatuinen kirkkaus, kuin terävä poranterä. Kun katsot tällaista ihmistä silmiin, alatkin nähdä hänet ihan toisenlaisena. Hetken kuluttua et enää näe vaillinaista kehoa, et pyörätuolia. Unohdat sen mitä olet silmilläsi nähnyt, sillä sinut täyttää se mitä näet sydämelläsi.

Kukaties poikkeuksellisen suurella voimalla on välillä tarve piiloutua vaillinaisuuksien taakse. Se näyttäytyy vain harkitusti tärkeinä hetkinä.

Olen myös tavannut ihmisen, jolla keho on kuin äärimmilleen viritetty voimanpesä, mutta katseesta ei virtaa lehmänhenkäystäkään. Katsot tällaista ihmistä ensin ihaillen hänen täydellisyyttään, mutta kun katsot silmiin, joudut etsimään sitä kenelle puhut. Hämmennyn. Kaikki ei ole aina sitä, miltä näyttää.

Kukaties kehomme on joskus ainoa turvapaikka, jonne linnoittautua, jota hallita täydellisesti silloin kun olemme sisäisesti eksyksissä. Kun oma polku kotiin löytyy, voimme vapauttaa kehon vaatimuksista täydellisyyteen. Polun selkeys ja kirkkaus loistaa jälleen silmistämme. Polun löydettyämme, löydämme itsemme lisäksi myös syvemmän yhteyden muihin ihmisiin.

Hoitotupaa tutkaili valppain silmin kolme hieman jännittynyttä lasta - he olivat tulleet ensimmäistä kertaa hierottavaksi. Olimme sopineet, että vanhin heistä tulisi ensimmäisenä hoitopöydälle. Siten toiset saisivat rohkaisua ja voisivat lopulta päättää, uskaltautuvatko hoidettavaksi.

Uteliaat katseet seurasivat rentoutumista. Tuvassa ei juuri juteltu. Silmät täytti raukeus ja oman vuoron odottamisen jännitys tuntui hälvenneen tuvan tunnelmaan. Kun keskimmäinen lapsi, pieni tyttönen tipahti syvään rentoutumisen tilaan, valpastuivat toiset. He kuulivat hengityksen rytmin muutoksen ja aistivat eri tietoisuuden tilan. Pidin käsiäni ohimoilla. Odotin pitkään. Lapset sulkivat silmänsä, kuin vaistonvaraisesti osallistuen. Virtaukset sykkivät kiivaina ja tyttönen otti vastaan kaiken rauhallisesti.

Yhtäkkiä vasen käteni muuttui kuin toisen kädeksi. Se ikään kuin magnetisoitui, enkä saattanut sitä itse liikuttaa. Vasen kämmen lähti hitaasti irtaantumaan ohimolta. Käsi tuntui raskaalta ja jähmeältä. Käsi päätyi lopulta roikkumaan alaspäin. Tunsin, kuinka jotain raskasta valui maahan. Käteni ikään kuin tyhjeni. Hetken kuluttua se vapautui ja tuntui taas omalta. Herättelin tyttöstä hiljaa jutellen. Pyysin valpastumaan hitaasti, kuin yön jäljiltä.

Kolmatta lasta ei tarvinnut hoitopöydälle enää houkutella. Olin kiitollinen siitä, että lapset luottivat kehonsa käsiini. Nyt heidän on tästä edespäin helppo tulla aina kun on tarvis. Kuulin jälkikäteen, että tyttö oli kärsinyt paljon päänsäryistä.

Isokokoinen ja lempeän oloinen mies kaappaa kainaloon. Hän alkaa omintakeisen sanailunsa tuntureista ja siitä kuinka ne juttelevat hänelle. Liikutun syvästi, rauhoitun siihen hetkeen ja annan kokonaisen tunturin pidellä kainalossa. Lämmin aalto kulkee lävitseni. "En se minä ollut, tunturi vain."

Olin kohdannut ihmisen, joka kulki omintakeista polkuaan. Hänellä oli ilmiselvästi poikkeuksellisen paljon henkilökohtaista voimaa ja aistiherkkyyttä. Heidän kaltaisensa kohtaavat sekä kunnioitusta että oudoksuvia katseita, sekä ihailua että kateutta. Mitä vaatii se, että antaa itsensä kulkea ominta polkua - ei sitä, mitä muut arvostaisivat tai pitäisivät soveliaana?

Usein kartamme juuri niitä ihmisiä, jotka näkevät meidät sellaisina kuin me olemme. Siitäkin huolimatta, että he lähestyvät meitä mitä vilpittömin sydämin ja lempeästi. Joudumme hämmennyksiin, kun joku vetää meidät omista tarinoistamme kohti sitä, mikä oikeasti on olemassa.

Kun kohtaat kummallisen oman polkunsa kulkijan, avaa sydämesi. Se kuulee ja ymmärtää, vaikka järki menisi hämmennyksiin oudoista sanoista. Mitä lempeämmin kohtelemme oman polkunsa kulkijoita, sitä lähempänä me ihmiset voimme elää toisiamme - eikä kenenkään tarvitse vetäytyä "yksinäisyyden tuolle puolen".

Kaksi hyväksi todettua keinoa, jos haluat pienen ihmeen varovasti hipaisevan sinua:

Jos olet alakuloinen ja voimaton, mene metsään ja pyydä helpotusta – varmasti metsä vastaa. Kerran minua vaivasi selittämätön alakulo. Olin ymmälläni ja toivoin, että jokin tulisi ja irrottaisi mieleni seisahtuneesta tunnelmasta. Västäräkki pyrähti eteeni metrin päähän ja räpytteli sirkuttaen paikallaan kuin sillä olisi ollut asiaa. Se teki sen vielä toisenkin kerran varmistaakseen, että hoksaisin - etten kuittaisi lintua vain hassuksi sattumaksi. Siinä samassa tunsin painetta päälaellani ja ymmärsin, että hetkellinen järkytys eräästä tapahtumasta oli sulkenut minut. Kipu päälaella hellitti ja lämmin virtaus valui alas vartaloani pitkin. Ihan kuin himmeä lasikupu olisi poistunut ympäriltäni. Luonto ravitsee meitä, kun muistamme olla avoimia. Pelko ja huolet sulkevat tämän ravintokanavan. Nyt saatoin hengittää metsää, tulla ravituksi, eikä mikään asia tuntunut sittenkään liian ylivoimaiselta tai raskaalta kestää.

Päätä, että ihminen, jonka kanssa keskustelet, on oikeassa. Anna hänen tuntea, että hän on täydellinen ja että hän itse tietää vastaukset ongelmiinsa. Katso, kuinka hän alkaa pikkuhiljaa hehkua. Keskustelu alkaa ravita teitä molempia ihan eri tavoin. Tällä päätöksellä voit pelastaa syvällekin suohon ajautuneen keskustelun. Kanssakäyminen ottaa niin kovin herkästi syvälle uppoavan raiteen. Siihen riittää pieni epäluottamuksen häivähdys kasvoilla, hieman liian uhmakas todistelu omasta oikeassaolemisesta tai toisen neuvominen ylemmältä portaalta katsellen. Tämä päätös on tärkeä etenkin, kun kohtaat vaikeassa elämäntilanteessa olevan. Hän saa mahdollisuuden huomata sisäisen hehkunsa. Sääli ja viisaat neuvot riisuvat ihmisen omasta voimasta.

Ihmeitä tapahtuu - sinun avustuksellasi.

Puhelimessa kuuluu hieman vaivautunut, mutta huolestunut suomalaisen miehen ääni. Hänen afrikkalaista syntyperää oleva vaimonsa on sairas - tavalla, joka hämmentää lääkärit. Mitään vikaa ei löydy. Vaimo itse on sitä mieltä, että hänet on kirottu. Mies on skeptinen, mutta nöyrin mielin: jos tästä olisi apua. Nainen kertoo ranskan kielellä, kuinka kivut kiertävät ja kiristävät ympäri kehoa liikkuen. Hän on todella peloissaan.

Meistä tavallisista ihmisistä tuntuu hämmentävälle, että jonkun toisen pahoilla ajatuksilla olisi niin suurta valtaa meihin ja terveyteemme. Meille ajanjakso, jolloin naapuritalojen välillä liikkui mitteleviä voimia: pahoja silmiä kateita ja kirouksia, tuntuu kaukaiselta historialta. Sitä se ei välttämättä ole. Kuvailemme tuntemuksiamme vain eri tavoin tässä ajassa. Voimme olla kohtaamisen jäljiltä vallan nääntyneitä, ajatuksiamme kalvaa epäluottamus ja jopa pelko. Toisinaan taas koemme 

voimaantuneemme jonkun ihmisen seurassa. Säteilemme hyväksyvää, tyyntä voimaa elämän juonenkäänteiden edessä - päivä jatkuu sulavana onnistuneiden tapahtumien norona. Meillä on valta ravita kanssakulkijaa tai syödä häneltä. Suhtaudumme vain tähän kanssakäymisessä tapahtuvaan voimien mittelöön nykyaikana vähemmän dramaattisesti kuin entisaikoina.

 

Rajun ristiriidan keskellä harvoin tunnemme itsemme täysin syyttömäksi. Olemme omalta osaltamme aina vastuussa tilanteen kehittymisestä. Voi olla, että joka kerta riitatilanteessa syvällä sisimmässämme itse tuomitsemme itsemme. Syyllisyys tekee joka kerta pienen kolon kehoomme ja asettuu sinne kipuna, joka kalvaa kunnes kohtaamme oman keskeneräisyytemme. Voisi siis sanoa, että kiroamme itse itsemme. Paranemme, kun annamme itsellemme anteeksi.

 

Joku parantaja varoitti minua hoitamasta naisen kirousta. Saattaisin saada sen kuulemma itselleni, jos yksin toimisin. Pelko huutelee itsestään usein kovaäänisesti - kuiskaukseen on kuitenkin helpompi luottaa. Nainen parani - ei heti, mutta ajallaan. Toisten epäonnentoivotuksilla ei ole meidän psyykeeseemme vaikutusta, mikäli toimimme itse moitteettomasti - myös syvältä sisimmästä käsin tunnusteltuna.

 

Joskus ihminen kasvaa valtavin harppauksin juuri sellaisina ajanjaksoina, jolloin elämä maistuu alakulolle, kehossa on vaikeita kiputiloja, on yksinäistä ja kaikki tuntuu pysähtyneelle. Voin vakuuttaa teille, että pysähtyneisyys ja voimattomuus on näennäistä. Sen takana tapahtuu aina suuria.

Elämän murrosvuosina päästämme irti menneisyydestä ja syyllisyydestä. Alamme rakentaa uutta suhdetta itseemme, jotta uusi elämänvaihe ja uudella tavalla ravitsevat ihmissuhteet voivat alkaa. Siihen voi mennä vuosia, sillä meille ei ole helppoa hyväksyä omaa osallisuutta vaikeissa elämäntapahtumissa. Syyllisyys siitä, ettei ole osannut toimia aina täydellisesti kaivertaa kolon johonkin osaa kehoamme ja jää pitämään sinne kotia. Nämä pienet majat on syytä purkaa, kun sen aika on.

Tällä kertaa vaikeassa elämänvaiheessa oleva ihminen sai kaikkeudelta yhden kauneimmista lahjoista, mitä saada voi. Akupunktioneulat olivat paikoillaan, oli hiljaista ja keho rentoutui hiljalleen, muutaman vavahduksen kera. Tavoitteena oli saada kehon kivut hallintaan. Kun molemmat olimme asettuneet hiljaisen olemisen tilaan, alkoi yläkertaan johtavissa portaissa olla elämää. Kun kolmannen kerran sama porrasaskelma päästi nasahduksen, totesin vain,

että meillä taitaa olla joku vieras. Kuittasin vielä kevyesti, että ehkä joku kiltti tonttu, etten vain pelästyttäisi. Samassa tunsin hahmon hieman loukkaantuvan, sillä näin, että se oli hänen edesmennyt isänsä. Kysyin häneltä tovin kuluttua, millainen hänen isänsä oli. Hämillään kysymyksestä hän muisteli jotain kaunista suuresta ja komeasta isästään, jonka hän menetti toiseen maailmaan jo pienenä tyttönä.

Sain seurata tätä ihanaa kohtaamista, onnen kyyneleitä ja niistä nousevaa luottamusta siihen, että selviän sittenkin, elämä kantaa. Tämä vahvahahmoinen isä aikoi olla mukana tyttärensä elämässä jonkin aikaa ja ilahduttaa monilla pienillä asioilla arjessa. Kipuja ei enää ollut ja olin vakuuttunut siitä, että elämänilo seuraisi hänen kantapäillään tiiviimmin tästä eteenpäin. Halasimme ja kiitimme yhdessä meille annetusta pienestä ihmeestä.

Sivu 10 / 13
Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU