Kuppari-Hanna

Eräälle äidille oli annettu suuri tehtävä huolehtia kehitysvammaisesta lapsesta. Vain hän, joka tällaisen tehtävän saa, täysin tietää sen vaativuuden. Mitä kaikkea onkaan pystyttävä hyväksymään osaksensa?

Ajoin autoa kohti saaren toista päätä. Yhtäkkiä auton ikkunaan läjähtää jotain suurta ja ruskeaa. Pysäytän auton tien varteen. Kestää kauan tajuta, mikä se oli. Näen ojan pientareella suuren haukan, joka tuijottaa lamaantuneena, vasen siipi retkahtaneena.

Tällä naisella oli suuri suru. Äidit synnyttävät ja päästävät irti. Synnyttävät ja päästävät irti. Dramaattisin tapa päästää irti omasta lapsestaan on ennenaikainen kuolema. Kaikki sen herättämät tunteet jäävät puristamaan sydänalaa.

Hoitopöydällä oli nuori nainen. Hänen olemuksestaan näkyi henkisiä arpia, joita eletty elämä oli antanut. Jokin hänessä säteili kaikesta huolimatta erityislaatuista valoisuutta. Sellaista, joka tekee ihmiset kauniiksi.

Jokaisen meidän keho toimii samojen lainalaisuuksien mukaan. Kun asetumme hoitopöydälle ja päätämme antautua rentoutettavaksi, keho ryhtyy tekemään omaa työtänsä paranemisemme eteen. Ilman eri pyyntöä. Kehomme on mitä luotettavin ystävämme, joka tietää mikä on meidän parhaaksi.

Usein tunnemme, että kätemme ovat sidotut. Arjen velvollisuuksia, vastuuta lähellä olevien käytännön tarpeista, ehkä sairastuneesta kumppanista. Olemme kuin puristuksissa omaa vuoroaan odottavien työtehtävien välissä. Vastuisiin sekoittuvat erilaiset taloudelliset sitoumukset ja riippuvuus yhteisestä omaisuudesta. Kun olemme äärirajoilla, kaikki vastuu ja riippuvuus voi alkaa tuntua uhkaavalta.

Riippuvuus läheisistä ja vastuu eri tehtävistä ovat kuitenkin niitä asioita, jotka sitovat meidät turvalliseen verkkoon. Sitä sanotaan elämäksi. Vaikka kätemme olisivat sidotut monin eri tavoin, meillä on aina vapaus valita, millä tavalla suhtaudumme tehtäviimme ja miten syvästi kunnioitamme sitä, millaisena elämä näyttäytyy.

Siivous väsyttää vähemmän, kun sen tekee hyväksyen ja pieni hymynkare suupielessä. Oikutteleva puoliso tuntuu rakkaalle, kun ei käy jatkuvaa sisäistä taistelua siitä, pitäisikö lähteä vai jäädä. Sairastuneen kumppanin kanssa ei olekaan ahdistavaa, kun ei enää toivo, että asiat olisivat toisin.

Sinä olet vapaa kunnioittamaan, tekemään paremmaksi sen, mitä on. Joka päivä olemme vapaita valitsemaan hymyn sen sijaan, ettäöykkäröisimme elämää vastaan. Tee arjestasi ihmeellisempi. Kun sinun tekee mieli suuttua, puolustautua, taistella niitä asioita vastaan, jotka elämässäsi ovat kuin kivipylväät, kokeile naurahtaa - vaikka väkisin. Huomaat, että ovi sisäiseen vapauteen raottuu.

Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU