Kuppari-Hanna

Hoidan usein ongelmallisia arpikudoksia ja hermoston vaurioita joko onnettomuuden tai leikkauksen jäljiltä. Hermostossamme liikkuvien virtausten seuraaminen on kiehtovaa sekä minulle että hoidettavalle. Hoitoreaktioissa on magiikan tuntua - olen silti varma, että kaikki menee luonnonlakien mukaan.

Kansanparantajan työpäivä on tyypillisesti visaisten terveyspulmien ratkomista. Keinojen etsimistä. Onkimista ilman todellista varmuutta saaliista. Ryhdyn toimeen, vaikka monet erikoisilta tuntuvat vaivat ja niiden syyt eivät minulle aukeaisikaan.

Parantajan puolison yksi tärkeimmistä tehtävistä on nujertaa parantajan itsetärkeys. Se herättää aluksi vastustusta. Halun taistella omasta oikeassa olemisesta. Halun kuvitella omistavansa jotain sellaista tietoa, mitä muilla ei ole.

Tämä ihminen kantoi harvinaista sairautta, joka ottaa kehon valtaansa pikkuhiljaa. Hän oli jo paljosta joutunut luopumaan. Kuuntelin hänen kehonsa pakkoliikkeitä. Ihan hiljaa. Etsin ja kuuntelin rauhassa, olisiko minulla jokin keino hermoston rauhoittumiseen. Avain näytti kuitenkin olevan tiukasti hänen omissa käsissään.

Joskus meille käy niin, että olemme viimeiseen asti uskollisia muille,mutta unohdamme olla uskollisia itsellemme. Laiminlyömme sisäistä ääntä ja kehon tuntemuksia. Lopulta muutumme kuuroiksi sille, mikä on totta. Kehon kivuille. Omalle vihalle ja turhautumiselle.

Usein pyydän hoitopöydällä lepäävää laittamaan silmät kiinni ja katsomaan, mitä näkökenttään piirtyy. Hetken aikaa näkökentässä vilkkuu jälkikuvia ja vastavärejä siitä, mitä silmät hetki sitten katselivat. Sen jälkeen meille avautuu ikkuna omaan sisäiseen maailmaamme.

Sivu 8 / 13
Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU