Kuppari-Hanna

Käyn hoitopöydälle itse harvoin ja tarkoin valitusti. Teen sen vaikkei minulla olisikaan erityisiä vaivoja, jotta muistaisin itse mille tuntuu asettua hoitopöydälle ja olla altis toisen ihmisen tarjoamille impulsseille ja ajatuksille. On myös tärkeää hoitajan henkilökohtaisesti muistaa, mille tuntuu kun mahdollisia kipeitä kohtia käsitellään.

Ihmisille voi tulla pitkiäkin jaksoja elämässä, kun emme tule kosketetuksi. Tällaisen jakson jälkeen kosketetuksi tuleminen voi aiheuttaa monia tunteita.

Mitä elämä olisi ilman ääritilanteita? Ilman sitä, että jokin meissä venyy ja on lujilla, katkeamispisteessä?

Olen väistellyt väistämätöntä jo tarpeeksi pitkään, pyörinyt ympyrää milloin makustellen kiehtovan näköistä polun alkua, milloin taas vain juonut viiniä ja iloitellut leikkien, etten näe koko polkua laisinkaan. Toisinaan mieleen on päässyt pelko siitä kaikesta, mihin harharetkiin ja kasvukipuihin uudelle polulle astuminen johtaa.

Joskus kuin varkain elämäämme pääsee hiipimään epäluottamus. Jokaisen gurun ohjeista löytyy mielestämme aina jokin vaillinaisuus, joka romuttaa arvostuksen niihinkin näkemyksiin, jotka voisivat olla meille avuksi. Ehkä toistamme itsellemme, että kukaan ei voi meitä auttaa. Kukaan ei ymmärrä juuri minun tarpeitani täydellisesti. Siitä huolimatta jatkamme täydellisen neuvonantajan etsimistä itsemme ulkopuolelta.

Lähdin aamulla kyyhkysmetsälle katsomaan, vieläkö parvia lentelisi. Varpushaukka viuhahti, kolme valkohäntäpeuraa jähmettyi kiväärinkantamalle katselemaan minua, lopulta loikkivat pois. Istuin pitkän aikaa. Lopulta tuli tunne, ettei tänään liiku senkaltainen saalis, mitä olin lähtenyt pyytämään.

Sivu 5 / 13
Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU