10 heinä 2018

Elämä alkaa mukavuusalueen lopusta

 

Ihmiselämän fakta on, että on kaksi täysin eri asiaa tuntea käsitteet asioista ja soveltaa niitä jokapäiväisessä elämässä. Esimerkiksi voit opiskella vuosia purjehdusta, kunnes tiedät kaiken siitä ja muistat jokaisen pikkuyksityiskohdan kaikista lukemistasi kirjoista ja katsomistasi elokuvista, mutta siihen saakka kunnes todella astut jalallasi oikeaan veneeseen, nostat purjeen ja lopultakin koet sen tosielämässä, kaikki on pelkkää teoriaa.

Jonkin tekemisen ajatteleminen on upeaa, ja voit uneksia, että jonain päivänä purjehdit valtameriä yksin kivalla veneellä (joo, tuo kuuluisa pikku porkkana). Niinpä luet vielä lisää kirjoja ja katselet lisää elokuvia, mutta sitten tulee se päivä ja joku antaa sinulle lahjaksi purjehdusmatkan! Voi hyvä luoja – nyt se on totta! Yhtäkkiä pelko ja epäilykset tulevat esiin: "Mitä jos tulen merisairaaksi? Mitä jos sää on huono ja kaadumme? Mitä jos en tiedä tarpeeksi siitä? Mitä jos sotken kaiken? Mitä jos unohdan kaiken? Mitä jos hukun? Mitä jos panikoin … Hitto soikoon, minä panikoin jo!" Tuolta mukavuusalueelta lähteminen ja siirtyminen tiedosta kokemiseen ei yhtäkkiä tunnukaan kovin houkuttelevalta.

Mukavuusalueella oleminen – ajatellen asioita ja kuvitellen, miten kaunista ja upeaa olisi tehdä jotain, koskaan toteuttamatta tai kokematta sitä – on täysin eri asia, kuin lopulta lähteä mukavuusalueelta ja laittaa itsensä kokemukseen. Kyllä, myös kun vääjäämätöntä epämukavuutta, pelkoa ja epäilyksiä tulee esiin. Silloin elämä alkaa. Ja se on haaste, koska se haastaa sinun lähtemään tuolta alueelta ja siirtymään kokemiseen. Tuo alue on mukava, mutta mikään ei koskaan muutu, jos pysymme siinä. Kyllä, voimme järjestää sen uudelleen, mutta se ei ole muutos, ja tiedämme sen. Uudelleenjärjestäminen on mielen temppu ("Hei, ihminen, muutimme paljon vuosien saatossa!" Ei oikeasti.) Elämä tapahtuu tuon alueen ulkopuolella.

Se tapahtui äskettäin minulle, kun minut haastettiin lähtemään mukavuusalueelta, jota en tiennyt enää ihmiselläni olevan. Kun mestari ja ihminen asuvat jo oikein mukavasti rinnakkain, on hassua, kun aivan yhtäkkiä mestari katsoo ihmistä ja kysyy suorasukaisesti: "Miten kauan siedät tätä? Odota, pyyhin vähän sumua silmiesi edestä, jotta näet selvemmin, mitä tapahtuu."

"Hitto soikoon!" sanoo ihmisitseni. "Mestari on oikeassa! Meidän täytyy tehdä jotain sille, mutta …"

"Ei muttia enää", mestari sanoo, "koska "tehdä sille jotain" on juuri se, mitä olet välttänyt siitä saakka, kun aloitit urasi ihmisenä tällä planeetalla." Ihmisitseni tunnusteli kaikkia asioita, joita se oli kokenut saavuttuaan tälle planeetalle, ja nyökkäsi päätään: "Voi, se on totta. Minusta tuntui aina paremmalta, kun kaikki ympärilläni oli harmoniassa."

"No, se olin minä", mestari-itse sanoi. "Tunsit minun harmoniani ja pidit siitä, mutta silloin sinulla ei ollut aavistustakaan olemassaolostani, joten luulit, että sinä, ihminen, loit tuon harmonian. Mutta olimme muodostaneet jo melko hyvän yhteyden aivan alusta saakka, vaikka sinä unohdit."

"Kyllä, se on totta, nyt kuin tunnen sitä", sanoi ihmiseni. "Mutta havaitsin vasta nyt, miten piilouduin tällaiselle mukavuusalueelle. Otin mieluummin kaiken syyn itselleni, vaikken ollut syyllinen, vain rauhoittaakseni energioita perheessäni ja tuodakseni kaiken takaisin harmoniaan. Tiesin, että pystyisin kantamaan sen, enkä välittänyt, kunhan pystyin tuomaan energiat takaisin tasapainoon."

"Voi, minä tiedän!" sanoi mestari-itseni. "Olimme melko hyvä tiimi jo silloin, kun olit lapsi. Ja usein kuiskasin pehmeästi sinulle illalla, että kaikki on ok. Muistatko sen? Yhtenä päivänä kun katkaisit kätesi ja olit hyvin epätoivoinen, kuiskasin hyvin kovaa ja sinä luulit, että enkeli puhui sinulle."

"Kyllä, en ole koskaan unohtanut tuota huutamistasi tuona iltana. Kuulin sanat hyvin selvästi! Olin noin 10-vuotias ja … Hmm, ei, tuona iltana tunsin, ettei se ollut enkeli, vaikka mieleni väitti niin. Tunsin jo erilaisen, tutummantyyppisen yhteyden tuohon ääneen."

"Mutta nyt takaisin pointtiin, rakas ihminen", mestari sanoi. "Tiedän, että voit tuntea kaikki ne tarinat, joissa pidit tasapainoa kaikille, ja tiedän myös, että voit tuntea tietyn kohdan jossainpäin ajattomuutta, jossa asiat menivät pois tasapainosta ja aloit rakentaa tuota mukavuusaluetta, minne piiloutua. Tuosta ihmisestä tuntui hyvältä välttää tiettyjä tunteita sillä tavalla, mutta sitten sinulla alkoi olla agenda. Aloit pidätellä itseäsi voidaksesi saada kaiken siististi tasapainoon ja harmoniaan. Aloit piiloutua tuolle luomallesi keinotekoiselle alueelle pitämään sinut vain pois … mistä?" Mestari-itseni piti tauon ja katsoi odottavasti minua, ihmisitseä.

"Tota, tunnen tuon katseen", ihmiseni ajatteli, ja pala alkoi nousta kurkkuun (Eikö ole mahtavaa, miten keho reagoi tunteisiin ja luo fyysisiä ongelmia?! Vau!) ja epämukava tunne alkoi hiipiä kehooni – ei tuon mestari-itseni katseen vuoksi, vaan siitä oivalluksesta, että oli aika kohdata se, mitä halusin kovasti välttää. Muistin, miten selkeä olin jo varhain – mestari-itseni ilmeisesti oli jo kanssani silloin – ja monet ihmiset eivät pystyneet käsittelemään sitä ja suuttuivat minulle. Ihmisitseni ei vuorostaan kyennyt käsittelemään heidän vihaansa, joten loin tuon mukavan/lohduttavan alueen, ja nyt oli aika kohdata se.

Aivan yhtäkkiä mestarin rakastavalla avulla ja ihmisen sallimisella tuli hyvin selväksi, mitä tapahtui. Millisekunneissa istuin kuin valtavan moniD-televisioruudun ääressä ja katselin jokaista tarinaa, jonka olin esittänyt koko tässä elämässä (ja monissa muissa) vain välttääkseni vastakkainasettelun ja tunteen epäharmoniasta. Mutta välitettiin myös sen kaiken kauneus. Mestari ja ihminen istuivat yhdessä ja katselivat tätä yksityiselokuvaa, ja ihminen tunsi suurta kunnioitusta. He olivat olleet tavallaan rinnakkain, ja sitten tuli kohta, jossa ihminen alkoi piiloutua ja luoda epätervettä mukavuusaluetta, ikään kuin suojatakseen itseään tuntemasta … tuntemasta mitä?

Ahaa, nyt se valkeni minulle. Mestari-itse hymyili ja töni minua rakastavasti, ja ihana väristys alkoi kulkea kehoni läpi. "Eikö ole hämmästyttävää", ajattelin, "saada keho oikeasti tuntemaan rinnakkainelo mestari-itseni kanssa, jotta sekin tietää, että se on olemassa, se on totta ja se on tässä kanssani, rinnakkaiselossa? Vau!" Nyt tuo väristys oli todella voimakas ja huuhtoi koko kehoani.

"Elämä alkaa mukavuusalueesi lopusta", mestari-itseni kuiskasi. "Ja on aika alkaa luoda uutta ja erilaista tasapainoa, mutta ei muille, vaan ainoastaan sinulle! Sitten muutkin tasapainottuvat, kun ovat valmiita. Älä suojele heitä enää. Vaadi tuo tasapaino itsellesi, tasapaino jonka jo tunnet ja elät ja toteutat elämäsi muilla alueilla kauniin rinnakkaiselomme vuoksi. Nyt on aika toteuttaa se tällä viimeisellä alueella, jota välttelit niin pitkään." Tiedän", sanoin. "Aikuiset lapseni, eikö niin?" Mestari-itseni nyökkäsi lempeästi.

Vedin syvään henkeä, ja nyt tästä (epäterveestä) mukavuusalueesta tuli hyvin selvä. Näin, miten aikuiset-mutta-edelleen-kotona-asuvat lapseni olivat esittäneet rooliaan ja varmistaneet, että tilanne pysyisi tällaisena. He "tiesivät", että yrittäisin pitää kaiken harmoniassa, mutta kyse ei ollut siitä, että hekin halusivat tuota harmoniaa – ei, heillä oli oma ideansa, mitä harmonia merkitsee. He halusivat pelkästään säilyttää oman mukavuusalueensa – olla tekemättä mitään kotona, mutta silti hyötyä kaikista mukavuuksista! Ja minä halusin säilyttää mukavuusalueeni olemalla haastamatta heitä, voidakseni välttää tunteen, että rakkaat ihmiset ovat vihaisia minulle. Se oli melkein kuin komediaa nyt, kun ihminen – mestari-itseni seuranaan – muisti kaikki ne tarinat, ponnistelut, tappelut, riidat ja tunteet, joita he kävivät läpi. Miten uskomaton kokemus! Aika lopettaa se.

Aloin nauraa ja sitten mestarini liittyi myös seuraan, koska olimme kumpikin hyvin tietoisia tuosta "vihainen uhri" -aspektista, ja nauru pysäytti välittömästi tämän aspektin raiteillaan. Upeaa! "No", sanoin edelleen kikattaen, "se ei toimi minulla enää. Myönnytysten tekeminen, jotta he voivat pysyä mukavuusalueellaan?! Ei ikinä!! Potkaisen meidät kaikki pois mukavuusalueiltamme, hitto soikoon, jotta voimme alkaa lopultakin taas elää!!"

Valtava ilon energia-aalto kulki kehoni läpi ja alkoi säteillä koko olemuksessani. "Minusta tuntuu upealta! Miksi en tehnyt tätä aiemmin? Nyt taitaa vain olla sen aika …" Piip, piip, piip, piip – ääni tuli ulkoa. "Ai, sen täytyy olla Kuthumi! Hän tuli juuri oikeaan aikaan, koska olen lopultakin valmis." Yhtäkkiä pysähdyin. "Odota! Ei kai hän kuitenkaan heitä lapsia jäteautoon? Tai, no …" Ja purskahdimme uuteen naurunremakkaan siitä.

Kyllä, elämä alkaa oikeasti mukavuusalueen lopusta. Sen tunteen välttäminen, että rakkaat ihmiset saattaisivat suuttua minulle, oli kenties viimeinen mukavuusalue, jolta minun oli lähdettävä. Jos muut ihmiset suuttuvat sinulle, on helppoa päästää heistä vain irti. Mutta se ei ole helppoa omien lasten kanssa, ainakaan minulle. Ja lähdettyäni tuolta mukavuusalueelta mestari-itseni auttoi minua oivaltamaan miksi. Mutta se on toinen tarina …

Kirjoittanut Birgit Junker (www.crimsoncircle.com)

Heinäkuun 2018 Shaumbra-lehdestä

Energiaa välittäen suomentanut Pirjo Laine

Viimeksi muutettu 10 heinä 2018

Jätä kommentti

Huom! Nimi tai nimimerkki näkyy kaikille lukijoille, sähköpostiosoite jää vain toimituksen tietoon.

Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU