08 elo 2018

Toisiimme leimautumisesta elämän sisäiseen kohtaamiseen

Kirjoittanut  Klaus Rahikainen
Toisiimme leimautumisesta elämän sisäiseen kohtaamiseen https://pixabay.com/fi/swan-cygnet-untuvikot-veden-bird-3525293/

Kun lintu kuoriutuu munasta se leimautuu ensimmäiseen näkemäänsä liikkuvaan olentoon oli kyseessä sitten sen emo tai ihminen. Linnun leimautuminen on hyvin yksinkertaista. Ihmisen leimautuminen on samantapaista, eli synnyttyään lapsi leimautuu vähitellen häntä hoitaviin ihmisiin ja erityisesti äitiin, joka on ensisijainen ravinnon, lämmön ja huolenpidon lähde. Lapsen leimautuminen on hitaampaa ja monimuotoisempaa kuin linnun, mutta kummassakin leimautumisessa on kyse vaistonvaraisesta eloonjäämisen varmistamisesta. Molemmat, niin lintu kuin lapsikin, haluavat kiinnittyä johonkin niiden olemassaolon turvaavaan olentoon. Ne kaipaavat toisen olennon täyttä läsnäoloa, tunnetta siitä että ne tulevat nähdyiksi ja kohdatuiksi, jotta niiden kasvun tarpeet tulevat täytetyiksi ja varmistetuiksi.

Lapsen leimautuminen äitiinsä tai muuhun vanhempaan on monimuotoista ja hidasta eikä  se juuri koskaan toteudu täydellisesti ja ilman puutteita. Meidän aikamme äideillä ja isillä on niin paljon muutakin huolehdittavaa, että he eivät ehdi eivätkä huomaa lapsen totaalisen läsnäolon kaipuuta. Siksi leimautuminen jää useimmiten vajavaiseksi eli syntyy tunteiden puutostila, josta muodostuu koko aikuiselämän kestävä kaipuu tulla täysin nähdyksi ja kohdatuksi jonkun tai joidenkuiden taholta. Syntyy rakkauden kaipuu, kokonaiseksi rakastetun odotus, eli puute, jonka odotamme jonkun joskus täyttävän. Syntyy maailmamme loputon kaipuu…

Joissakin kulttuureissa esimerkiksi Intiassa on ollut vallalla hyvin kokonaisvaltaisen äityden perinne, jossa äiti on tarjonnut lapselle kohdunkin jälkeen lähes täydellisen pesän ja suojan elämän kovia haasteita vastaan. Äiti on omistautunut lapselleen neljän ensimmäisen vuoden ajan ja varmistanut siten, että lapsen luontainen leimautumisen tarve toteutuu liki täydellisesti. Eli lapsi saa ympäristöltään kaiken kaipaamansa tuen, turvan ja ravinnon juuri niinä vuosina kuin hän on siitä fyysisesti eniten riippuvainen. Tällaiselle lapselle ei jää jäljelle leimautumisen eli rakastumisen kaipuuta vaan hän kasvaa omaan voimaansa luottavaksi itsenäiseksi olennoksi. Valitettavasti tämä kulttuuri on jo vaipumassa unholaan materialistisen kaipuun valloittaessa myös Intian henkistä kulttuuriperinnettä.

On kuvaavaa, että aikamme materiaalinen kulttuuri eli pyrkimys tyydyttää kaikki mahdolliset tarpeemme esineillä, asioilla ja ihmiskehoilla saa nimensä sanasta mater eli äiti. Me pyrimme tyydyttämään vajavaista leimautumistamme rakastavaan äitiin ostamalla sen korvikkeeksi loputtomasti kaikkea kamaa ja kaikenlaisia palveluita. Pulmana on vain se, että tuota kaipuumme mustaa aukkoa ei mikään kama pysty täyttämään ja näin meistä kaikista kasvaa ahnaita äpäriä, jotka kilpailevat toisten kaltaistensa kanssa maapallomme yhä kiihtyvällä vauhdilla kuluvista materiaalisista resursseista. Loputon kaipuumme syö elämää niin meissä kuin maailmassammekin. Me olemme tukehtumassa kaipuuseemme.

Eläimelliselle luonnollemme oli luonnollista leimautua hoitajiimme riippumatta siitä kuinka epätäydellisiä he sitten olivatkaan. Ja niin kauan kun koemme itsemme lähinnä fyysiksi ja kehollisiksi olennoiksi tuo sama leimautuminen pitää meidät kiinni kehon tarpeissa ja odotuksissa, joihin luonnollisesti kuuluu myös murrosiän hormoonitoimintojen herättämä seksuaalisuus ja siitä kasvavat tarpeet. Mutta seksuaalinen leimautuminen toiseen tai samaan sukupuoleen – tai jonnekin sinne välille:) – perustuu niihin samoihin leimautumisesta kasvaviin tunteisiin, jotka lapsi koki ensimmäisinä elinvuosinaan ollessaan ehdottoman riippuvainen läheisistään. Silloin kehittyvät aivojemme tunnerakenteet, jota muodostavat alitajuisen pohjan aikuiselle elämällemme.

Koska tuo alkuvuosien leimautuminen jää lähes aina vajavaiseksi jollain tasolla nuo samat ehdottoman riippuvuuden tunteet toistuvat myös seksuaalisessa leimautumisessamme ja siitä kasvavissa ihmissuhteissa. Eli rakastumisen syvät tunteet ja pariutumisen elintärkeys perustuvat osaltaan eloonjäämiselle tärkeän leimautumisen vajavaisuuteen ensimmäisinä vuosinamme. Me koetamme aikuisilla lähisuhteilla korvata ja paikata sitä mikä lapsena jäi kesken tai täysin kokematta.

Siksi läheisten ihmissuhteiden ideaali muistuttaa symbioottista äiti-lapsi -suhdetta. Sitä, jonka me kaikki olemme kokeneet ainakin suhteen alun suuressa huumassa uppoutuessamme niin fyysisesti kuin tunteellisesti toinen toisiimme. Tuo huuma kestää aikansa ja haihtuu sitten pois… ja vanha loputon kaipuu nousee taas esiin alitajunnastamme, sillä huomaamme ja ymmärrämme että tuo toinen ei koskaan pysty täysin tyydyttämään kaipuutamme. Siksi suuntaudumme uudelleen maailmaa kohti ja etsimme joko uuden suhteen huuman tai sitten tyydymme suhteemme arkeen ja etsimme muuta tyydytystä maailman turuilta. Ja koska maailma on täynnä kaikenlaista tyydytystä tuottavaa tuo tyydytyksen etsiminen voi kestää lähes loputtomiin…

Vaan mitä tehdä jos lopulta käy niin, että mikään ei enää riitä? Ei puolison rakkaus eikä maailman maine tai valta. Mitä tehdä tyydyttämättömän kaipauksen umpikujassa? Onko vielä jotain muuta, jotain johon leimautuminen voi lopulta tyydyttää kaipuumme?

Ei naiset, ei miehet, ei lapset, ei sukulaiset, ei työ, ei valta, ei kunnia eikä maine. Ei mikään ulkopuolellamme, tuolla toisaalla. Vaan kääntyminen lopulta sisään päin, sinne missä meissä kaikissa elämän loputon ihme meitä kannattelee ja sydäntämme sykittää. Se sama, joka planeetoja, aurinkoja ja galakseja ihmeellisessä järjestyksessä kieputtaa. Se, josta Pekka Streng lauloi kerran seuraavasti:

Sisältäni portin löysin

melkein huomaamattoman.

Kun sen läpi hiljaa nousen,

näen toisin maailman.

Värit kauniit vastaa huomaan,

kuulen äänet kirkkaamat

Jätän soinnuttomat luolat,

jätän varjot hoippuvat.

Jokin säteilee ja loistaa

alta kuoren synkänkin.

Kun sen huomaa kevyemmin

ajatukset liikkuvat.

Meidän värit ylös virtaa

ja yhteen sulautuu.

Kaikki toistaan koskettaa,

kaikki aamuun kurkottuu.

 

Klaus Rahikainen

Viimeksi muutettu 07 elo 2018

1 kommentti

  • Kommentoi linkkiä 09 elo 2018 lähettänyt Lamini

    Tätä olen itsekin miettinyt sekä yhteydessä omaan äitiini (joka seurasi Ylpön ohjeita ettei lasta pitänyt hemmotella läheisyydellä, vaan antaa itkeä omassa huoneessaan kunnes on syötän aika) että omalta kohdaltani, koska ryhdyin yrittäjäksi kun oma lapseni oli yhdeksän kuukauden ikäinen, enkä sen jälkeen koko ajan ollut sylinä läsnä. Hiukan huom omatunto tästä, vaikka yritin parpaani näissä olosuhteissa.

Jätä kommentti

Huom! Nimi tai nimimerkki näkyy kaikille lukijoille, sähköpostiosoite jää vain toimituksen tietoon.

Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU