05 syys 2018

Pettuleipä ja kellotapuli – kotoisasta männystä on moneksi

Kirjoittanut 

Mänty on kautta aikain palvellut meitä ihmisiä mitä moninaisimmin tavoin. Mäntyä on käytetty laivanrakennuksessa ja muuna rakennuspuuna, siitä on veistetty pirttejä valaisevia päreitä, lastuista ja juurista on punottu koreja. Männyllä on kuitenkin ollut myös myyttisiä merkityksiä ja onpa sen oksilla soitettu kirkonkellojakin.

Metsämänty on ainoa Suomessa luonnonvaraisena kasvava mäntylaji ja se on myös Suomen yleisin puulaji. Männyllä on kolme nimeä: mänty, honka ja petäjä, joista petäjä on puun alkuperäinen suomalais-ugrilainen nimi. Mänty -sana on alunperin tarkoittanut petäjästä valmistettua työkalua, jolla on sekoitettu puuroa ja muita ruokia. Honka taas viittaa vuosisataiseen puuvanhukseen. Aihkimännyiksi kutsutaan tasa- ja laajalatvuksisia, vahvarunkoisia vanhoja mäntyjä, joiden pituuskasvu on pysähtynyt, mutta jotka ovat kuitenkin vielä elinvoimaisia. Kelo on pystyyn kuivunut, kuoreton ja harmaapintainen vanha mänty.

Mänty on aurinkopuu, joka kurkottaa laajan juuriston tukemana korkealle taivasta kohti. Se sietää kuivuutta, märkyyttä, köyhää maaperää, happamuutta ja kylmyyttä. Kestävyyden osittaisena syynä on symbioosi monien eri sienilajien kanssa, joiden rihmasto ympäröi männyn juuria lisäten niiden veden- ja ravinteidenottokykyä monikymmenkertaisesti. Jyhkeän mäntymetsän äärellä tulee luonnostaan mieleen pysyvyys, vahvuus, sisukkuus ja turvallisuus. Männyllä onkin ollut suomalaisille kiistaton merkitys niin arkipäiväisenä tarvepuuna kuin vahvan myyttisen ulottuvuutensa ansiosta.

Kallohonka ja kellomänty

Mänty on koko pohjoisessa Euraasiassa yhdistetty vainajiin ja aliseen maailmaan. Kuolemaan liittyi myös se, että karsikkopuut (= vainajan muistopuu) oli useinmiten tapana tehdä juuri männystä. Karhunpeijaisten jälkeen karhun pääkallo ripustettiin korkealle ”kallohonkaan”, jossa se oli lähempänä taivasta ja alkukotiaan. Näin ajateltiin helpotettavan karhun hengen palaamista taivaaseen, josta sen arveltiin laskeutuneen maan päälle maailman syntyessä.

Entisaikaan oli myös erityisiä uhrimäntyjä, joihin liittyi erilaisia hyvää onnea ja menestystä tuovia riittejä. Yhtenä todisteena uhrimäntyjen monista tehtävistä on säilynyt Muurlan kirkkomaan lähellä seisova vanha kelottunut uhrimänty. Perimätieto kertoo, että hautajaissaatot viereiselle hautausmaalle alkoivat tämän uhrimännyn juurelta, joten uhrilahjatkin ovat saattaneet liittyä edesmenneisiin sukulaisiin tai perheenjäseniin. Kyseistä uhrimäntyä kutsutaan myös "kellomännyksi", koska saarnahuoneen kellotapulin valmistumiseen asti kirkonkelloja soitettiin kirkon vieressä sijainneessa männyssä. Muurlan uhrimänty on rauhoitettu luonnonmuistomerkkinä.

Männyn ravintokäyttö

Pula-aikoina mänty kirjaimellisesti piti ihmiset hengissä, sillä sen nilasta valmistettiin pettuleipää, jota syötiin paremman leivän puuttuessa.
Männyn neulasissa on noin kuusinkertainen määrä C-vitamiinia appelsiiniin verrattuna. Itse olen hauduttanut neulasista metsän makuista teetä (samoin katajasta). Männynneulastee on virkistävä juoma myös jäähdytettynä mehuna. Teen kanssa kannattaa kuitenkin noudattaa varovaisuutta, sillä pitkäaikaisessa käytössä neulasten sisältämät haihtuvat öljyt voivat olla haitallisia.

Männyn rohto- ja muu käyttö

Männystä valmistettua tervaa on käytetty yleisesti hoitamaan haavoja, ihosairauksia, vammoja ja tulehduksia, ja on mäntytervalla hävitetty täitäkin. Kun Kalevalassa Väinämöinen lämmitti ensimmäisen terveyssaunan, hän poltti pesässä männyn klapeja saadakseen löylyistä mahdollisimman väkevät. Myös parantajat uskoivat saavansa saunan löylystä juuri oikeanlaista käyttämällä tervaisia mäntypuita.
Neulasista tislattu männynhavuöljy soveltuu terveyskylpyihin ja saippuoihin. Sitä on käytetty myös hieronta- ja kylpyöljyissä reumaattisten vaivojen hoitoon. Männynkerkistä tehty tee sopii rohdoksi yskän ja muiden hengitystievaivojen hoitoon. Männynpihkaa on pidetty hyvänä lääkkeenä märkiviin haavoihin ja kynsien tulehduksiin.

Lähteet:
Pulkkinen & Lindfors: Suomalaisen kansanuskon sanakirja (Gaudeamus 2016)
sites.google.com/site/puulajipuisto/
yrttitarha.fi/
taivaannaula.org/2012/08/06/puiden-juurilla/

Viimeksi muutettu 03 syys 2018
Taru A.

Taru Aho on paikkariippumaton yrittäjä, vapaa kirjoittaja ja luontoperäisen henkisyyden tuntija. Fenix-lintu, hyvä haltia, majakan kantaja ja spontaani lentäjä. Kuuluu harvinaisempaan lajistoon, jota tavataan tänä päivänä korvessa ja haja-asutusalueella miehensä kanssa kaksistaan. Polkuja jo kokenut, ja aina vaan utelias.

Kuudennessa Aistissa Taru kirjoittaa enimmäkseen Äiti Maa -kategorian artikkeleita.

Jätä kommentti

Huom! Nimi tai nimimerkki näkyy kaikille lukijoille, sähköpostiosoite jää vain toimituksen tietoon.

Ei vielä käyttäjätiliä? Rekisteröidy!

KIRJAUDU