29.10.2015

Satu näkymättömän rakastamisesta

Luin jokin aika sitten kiehtovan sadun. Olipa kerran suuri metsä, ja metsässä oli niin vanha kuusi, ettei kukaan tiennyt kuinka kauan se oli siinä kasvanut.

Kuusen vankkojen juurien alle oli eräs vihreä kuusihaltia tehnyt kotinsa. Se oli elänyt siellä niin kauan, ettei kukaan tiennyt milloin se oli sinne tullut.

Edes Pöllö ei tiennyt sitä. Se sanoi, että vihreä haltia asusti kuusen juuristossa jo silloin, kun se itse oli pieni. ”Elämämme on lyhyt, puun elämä on paljon pitempi, ja kuitenkin sekin päättyy joskus.”

Metsässä kaikki uskoivat mitä Pöllö sanoi, vain vihreä haltia ei kuunnellut sitä. Se tiesi mielestään kaiken. Se väitti, että sen kuusi oli yhtä vanha kuin maailma, ja että se oli yksi maailman ensimmäisistä puista. ”Itse hyvä Jumala on sen istuttanut”, se väitti, ”ja sen vuoksi se tulee aina olemaan paikallaan, ja minä asun aina sen juuristossa.”

”Kaikki olennot kuolevat, myös vanhat puut, meille kaikille on annettu vain rajallinen aika”, Pöllö koetti opettaa sille. ”Siipiniekkojen pitää aina aukoa nokkaansa”, mutisi vihreä haltia.

Kukaan ei enää sanonut sille mitään, kun se puhui kuusestaan. Kuusihaltia ei kuunnellut muita, se hyväksyi vain omat aatoksensa ja halusi aina olla oikeassa uskoen tietävänsä kaiken.

Kuusen latvassa asusti orava, joka sekin tahtoi olla aina oikeassa ja uskoi tietävänsä kaiken.

Orava huusi kovalla äänellä ylhäältä puusta, että kuusi oli yhtä paljon sen puu, ja että se tiesi siitä enemmän. Kun sen iso-iso-iso-iso-isoisä oli ollut pieni, kuusi oli ollut paljon pienempi, eikä se ollut yhtä vanha kuin ensimmäiset puut.

Vihreä haltia muuttui raivosta punaiseksi ja huusi toivovansa, että pähkinä tarttuu oravan kurkkuun, ettei se voi enää pitää ääntä. Orava ilkkui sille, että he asuivat kuusessa eikä pähkinäpuussa ja tiputteli kävyn jäännöksiä haltian asumukselle. Se suututti haltiaa vielä enemmän, ja se ryhtyi lakaisemaan roskia pois.

Orava tirskutti haltialle ilkeästi, että Pöllö oli oikeassa, heidän puunsa ei ollut yhtä vanha kuin maailma, ja että kaiken elävän täytyi kerran kuolla. ”Tulee päivä, jolloin kuusta ei enää ole!”

Haltia pelästyi ja soperteli, ettei se voi niin olla. Mitä se tekee, ellei saa asua juuristokodissaan?

”Kyllä se niin on kuin Pöllö sanoi, ja minä, minä olen aina oikeassa”, orava sanoi.

Kului pari viikkoa, ja vihreä haltia ja orava riitelivät joka päivä, kunnes eräänä päivänä kuusta ei enää ollut. Ihmiset tulivat ja kaatoivat sen pois, koska se oli huonokuntoinen. He veivät puun pois; jäljelle jäi vain muutamia oksia ja iso kuoppa.

Orava rakensi uuden pesän viereiseen kuuseen ja kotiutui siihen heti. ”Vaihtelu tekee hyvää, täytyy tottua muutoksiin”, se tuumasi.

Vihreä haltia oli joutunut lähtemään haltiakuninkaan kokoukseen, koska kuningasta piti totella. Se ei kuunnellut mitä kokouksessa puhuttiin, se ajatteli koko ajan kuustaan: kuinka tukevasti se seisoi paikallaan ja kuinka tuuli suhisi sen oksissa rauhoittavasti.

Kun haltiakuningas päästi lopulta väkensä lähtemään, vihreä haltia hyppeli ja tanssi kotia kohti.

Mutta kun se tuli paikalle, jossa kuusi oli ollut, siellä oli vain muutama oksa ja iso kuoppa. Vihreä haltia tuli niin surulliseksi, ettei pystynyt liikahtamaan eikä puhumaan.

Orava istui uuden puunsa oksalla käpyä nakertamassa ja kihersi ilkeästi: ”Juuttuiko pähkinä kurkkuusi, kun et sano mitään?” Se näki miten haltia kadotti kuusenvihreän värinsä ja muuttui ruskeaksi ja jähmettyi paikalleen. Silloin se pelästyi ja vaikeni. Se sääli haltiaa.

”Pian se on harmaa”, kuiskivat metsänhaltiat, ”se kadottaa kaiken elämän ja hajoaa tomuksi.”

Haltian lähellä oli sininen kellokukka. Siitä puikahti esiin keiju. Keiju tanssi sairaan haltian ympärillä ja kutoili sen ympärille kultaisia auringonsäteitä. Haltia kuuli musiikkia, kirkkaita heleitä ääniä, aivan erilaisia kuin sen kuusen suhina, ja tunsi sisällään lämmintä elämää.

Se kiitti keijua ja toivoi, että voisi tehdä jotain tämän hyväksi. Se ei kuitenkaan osannut tehdä mitään, kun sen rakasta kuusta ei enää ollut, se osasi vain olla surullinen.

”Minkä vuoksi surullinen”, ihmetteli keiju: ”Minun kukkani kuihtuu joka syksy.”

Haltia halusi tietää miten keiju kesti sen tulematta surulliseksi.

”Vaistoan uudet kukat, jotka nousevat maasta. En voi nähdä niitä, mutta voin aavistaa niiden tulevan, ja voin rakastaa niitä. Uudet kukat tarvitsevat rakkauttani, että ne voisivat nousta maasta keväällä. Kun rakastan niitä, kestän itsekin ankarat talvet”, selitti keiju.

Haltia huokasi, ettei se aavistanut uutta kuusta. Sen kuusi kaadettiin, eikä sitä enää ollut.

”Et voi aavistaa uutta puuta, koska ajattelet vain itseäsi ja tuskaasi”, sanoi keiju. ”Unohda itsesi ja auta minua, sanoithan, että haluat tehdä jotain vuokseni. Sinulla on vahvat kädet, ja voit käyttää niitä. Minä osaan vain leijua ja tanssia ja kietoa ilmasta ja valosta kaunista sineä kellokukilleni.

Jonkun pitäisi soittaa sinisiä kelloja. Kun iltakellot toivottavat Maalle hyvää yötä, Maa uneksii hyviä unia. Ja kun kellot toivottavan päivän alkaneeksi, Maa ei unohda hyviä uniaan. Sen unissa syntyvät kasvit, joita me aavistamme ja rakastamme silloinkin, kun ne eivät vielä ole täällä.”

Kuusihaltia juoksi ilahtuneena kellokukkien luo. Ilta oli tulossa ja se tahtoi toivottaa hyvää yötä Maalle niiden soitolla. Mutta se ei ylettynyt soittamaan kelloja, sen kädet olivat liian lyhyet. Se tuli siitä surulliseksi, eikä keijukaan tiennyt mikä neuvoksi.

”Jos haluat nyt kuunnella neuvojani, voin uskoa sinulle salaisuuden”, sanoi silloin Pöllö. ”Pian on yö. Mutta pimeässä ovat jo uuden päivän auringonsäteet. On olemassa valon siemeniä, näkymättömiä kuten tulevat kasvit, jotka voi vain aavistaa. Opettele rakastamaan ja vaistoamaan valoa, joka ei ole tullut vielä näkyväksi, ja rakenna siitä itsellesi kultaiset tikkaat.”

Kuusihaltia yritti noudattaa Pöllön neuvoa, mutta se ei onnistunut siltä ihan heti. Se oli aina halunnut nähdä ja saada kaiken. Nyt sen piti harjoitella aavistamaan valoa, joka oli näkymätöntä, ja rakentaa siitä tikkaat, jotka se voisi nähdä vasta aamulla. Se oli elänyt paljon enemmän yön pimeydessä kuin tulevassa valossa.

Ensimmäisenä yönä se ei aavistanut mitään, toisena vain vähän, ja vaikka se kuinka koetti, sillä oli aamulla vain vähäinen palanen kultaa tikkaisiinsa. Mutta joka yö se aavisti vähän enemmän valoa, ja iloitsi, että voisi pian rakentaa tikkaat.

”Ei se paljon auta, vaikka voitkin rakentaa tikkaat, kun kellokukka kuihtuu pian”, huokasi keiju.

”Älä ole surullinen, jos se ei onnistu minulle nyt. Meidän täytyy odottaa talven ajan, niin yritän keväällä uudelleen, ja silloin onnistun”, huudahti kuusihaltia.

Oli jo ilta, ja yöllä se aavisti paljon valoa, jota ei vielä ollut näkyvissä. Se rakasti sitä, ja rakensi siitä kultaiset tikkaat. Kun se saattoi nähdä ne aamulla, ne olivat niin pitkät kuin tarvittiin.

Se nousi iloisena kukkakellojen luo, ja soitti uuden päivän alkaneeksi.

Se soitti joka aamu ja joka ilta, kunnes kellokukat kuihtuivat. Niinpä Maalla oli paljon hyviä unia, joita se ei unohtanut.

Soitettuaan viimeisen kerran kuusihaltia tunsi jotain, kuin vahvat juuret, jotka olivat tukevasti maassa, ja oksat, joissa tuuli suhisi, ja mausteisen kuusentuoksun ja humisevan kuusenmusiikin.

”Miltä sinä näytät?”, ihmetteli keiju sille, ”et enää ole ruskea, vaan kauniin vaaleanvihreä. Luulen, että sinusta tulee taas vihreä haltia.”

”Tulee talvi, ja me aavistamme ja rakastamme yhdessä näkymätöntä, sinä tulevia kukkiasi, ja minä tulevaa puuta. Rakkaudesta tulevaan kestämme talven yli. Silloin emme me haltiat ja keijut kuole kuten eläimet ja ihmiset. Kun puuni on näkyvä ja saan hoitaa sitä, en unohda Maata ja sen unia. Tulen joka aamu ja joka ilta soittamaan kukkakellojasi. Sinä ja minä hoidamme yhdessä kasveja.

Tarina on Ursula Burkhadin kirjasta Gute Träume für die Erde

Toivon, että näillä eväillä mekin selviämme talven yli kevääseen

Irmeli

Jaa tämä:
Irmeli Armiala

Kiinnostukseni henkisyyteen alkoi jo teini-iässä. Tutustuin eri virtauksiin ja kokemusta erilaisista henkisyyden ilmenemismuodoista on myös kertynyt runsaasti. Olen suomentanut useita henkisyyttä käsitteleviä esitelmiä ja pari kirjaa. Olin pitemmän aikaa toivonut saavani uusia ideoita ulospäin suuntautuvaan henkiseen työskentelyyn. Minua poltti halu tehdä jotain, jakaa kokemaani, mutten tiennyt mitä tekisin. Inna Thilin minulle pitämien mentorointien aikana avautui mahdollisuuksia, joita en ollut osannut ajatella. Niistä kehittyi idea blogin kirjoittamisesta.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net