19.02.2014

Odotus

-        Mikä on pahin kärsimyksen tuoja ihmisessä? Kysyi mestarini minulta hymyn kare suupielessään ja rypyn viikset silmäkulmissaan. Mietin hetken ja vastasin.-        Pelko. Mestarini ilme vakavoitui ja hän sanoi tiukkaan, jopa nuhtelevaan sävyyn.-        Tuo on muodikas vastaus. Olet opetellut sen jostain vaikka olet osittain oikeassa.-        Mitä tarkoitat, osittain. Kysyin ääni värähtäen.-        Mitä pelko on?

Mietin pitkään ja yritin tavoittaa määritelmää pelolle. Lopulta sain puettua epämääräisen ajatuksen sanoiksi.
-        Pelko on kaikenlaista rajoittuneisuutta ja epätasapainoisuutta.

Mestarini ilme osoitti kiinnostusta sanojani kohtaan ja hän pyysi jatkamaan.
-        Se on...pettymystä, häpeää, vihaa, mustasukkaisuutta, pelkoa...
-        Hyvä, nyt alamme päästä jo lähemmäksi asiaa. Pelko on siis jotain joka horjuttaa tasapainon.
-        Niin. Vastasin ja luulin että keskustelu päättyi siihen. Mestari kuitenkin otti paremman asennon tuolillaan ja jatkoi.
-        Onko epätasapaino todellista vai kuviteltua?

En odottanut tuollaista kysymystä mutta vastasin osittain arvaten.
-        Kuvittelua?
-        Kuka kuvittelee? Mestari kysyi heti.
-        Minä.
-        Kuka minä?

Hämmennyin ja en osannut sanoa mitään. Mestarini naurahti ja tuli itse apuun.
-        Katsos, syvin minuus vai toinen minä eli ego.

Tajusin nyt mitä hän tarkoitti ja vastasin.
-        Ego.
-        Aivan, ego. Ego kuvittelee että maailmassa on jokin epätasapainossa, vaikka todellisuudessa kaikki on harmoniassa. Se epätasapaino joka syntyy on ainoastaan egon luoma tunne erillisyydestä. Kun tunnemme erillisyyttä todellisuutta kohtaan, koemme samalla epätasapainoa, joka on siis vain harhaa.

Ymmärsin mitä mestarini tarkoitti ja nyökkäilin ihastuksissani. Mestarin jatkoi.
-        No niin, kysynpä uudelleen. Mikä on pahin kärsimyksen tuoja ihmisessä.
-        Ego.
-        Aivan. Ego itsessään ei ole paha, mutta sen luoma kuvitelma maailmasta on. Ego on osa meidän ihmisen perusrakennetta ja se häviää vasta kehomme mukana. Meidän tulee vaan ymmärtää tämä. Kuten olen aikaisemmin sanonut: ”suhtaudu egoosi kuin lapseesi, kasvata sitä rakkaudella, älä ole sille liian ankara, älä tuomitse sitä, ymmärrä sitä”.

Mietin mestarini sanoja ja halusin kysyä puolestani mestariltani.
-        Mikä egon toimintatavoista synnyttää suurinta epätasapainoa ja kärsimystä. Onko se viha?'
-        Ei, vaan se joka johtaa vihaan.

Hämmästyin hänen vastaustaan taas kerran. Kysyin.
-        Mikä johtaa vihaan?
-        Sama mikä toisilla johtaa masennukseen.

Aloin hieman ärsyyntyä mestarini kiertelystä. Mestarini huomasi tämän ja jatkoi.
-        Sama mikä johtaa hillittömyyteen ja sama mikä johtaa mustasukkaisuuteen ja sama mikä johtaa toivottomuuden tunteisiin ja sama mikä johtaa pelkoon.
-        No mikä se on. Kysyin äkäisesti.
-        Odotus. Mestarini sanoi yhtä äkäisesti, mutta pienen tauon jälkeen purskahti nauruun. Häntä selvästikin huvitti suuresti minun närkästymiseni.
-        Huomaatko, kiukku nousi sinussa odottaessasi vastausta. Odotus on suurin haasteemme tai paremminkin se että miten oppisimme olemaan odottamatta. Katsos, kun odotamme koemme lähes aina pettymyksen, pienemmän tai suuremman. Riippuen ihmisen luonteesta, reagoimme pettymykseen eri tavoin. Toiset raivostuvat, toiset pillahtavat itkuun, toiset kokevat että koko maailma on heitä vastaan, toiset yrittävät kostaa sitä maailmalle. Odotus on egon ase jolla se iskee ja johon se itse sortuu.

Mestarini sanat järisyttivät minua, vaikka toisaalta ymmärsin että hän tarkoitti elämistä tässä ja nyt. Aikaisemmin hän oli lähestynyt asiaa läsnä olemisesta käsin, nyt hän lähestyi sitä toisesta suunnasta ja siksi asia valkeni minulle lisää. Mieleeni ryöpsähti hetkiä jolloin olin odottanut ja pettynyt ja raivostunut. Yritin miettiä hetkiä jolloin odotukseni olisi täyttynyt ja en tahtonut löytää yhtään. Mieleeni nousi vain hetkiä jotka olivat tapahtuneet ilman odottamista, yllättäen, spontaanisti. Oliko edes mahdollista kokea onnea odottamalla. Odotammeko jotain muuta heti kun saavutamme odottamamme. Milloin pysähdymme?
-        Sinullahan on lapsia. Mestarini kysyi yllättäen.
-        Joo on.
-        Ole kiitollinen siitä. He ovat parempia mestareita opettamaan läsnä olemista kuin minä.
-        Voi olla. Sanoin huvittuneena.

Muistin muutamia hetkiä kuinka omat odotukseni olivat törmänneet lasten spontaaniin elämän tapaan. Muistin kiukun hetket kun lapsi ei nukahtanutkaan ajallaan ja ilta suunnitelmat romuttuivat. Muistan toivottomuuden kyyneleet silmissäni kun lapsi itkee kipuaan enkä voi tehdä mitään. Nyt ymmärrän ja tunnen kiitollisuutta. Kiitollisuutta että tajuan että odotus on se mihin minun tulee syventyä. Minun tulee huomata yhä uudelleen kun sorrun odotukseen läsnä olemisen sijaan.
-        Mutta muista, toivominen on odottamista ilman odottamista. Mestarini lausui lopuksi, nousi tuoliltaan ja poistui huoneesta puutarhaansa jättäen minut mietiskelemään sanomaansa.

Jaa tämä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net