22.11.2013

Ego, rakas lapseni

Ego on mukanani viimeiselle portille asti. Se yrittää jallittaa minua vielä silloinkin, kun universaalin rakkauden tunne alkaa virtaamaan minuun. Vielä silloinkin, kun vastaus kysymykseen MIKSI, on minulle valkenemassa. Ego on kuin lapsi minulle. Se on kasvanut minussa ja minä olen sitä ruokkinut ja hoitanut parhaan tahtoni ja rakkauteni mukaan.

Aluksi ego oli vain pieni viaton olento, jonka tarkoitus oli auttaa minua saamaan jonkinlaista tolkkua maailmaan johon olin joutunut. Se auttoi minua näkemään maailmassa muotoja ja erillisiä kappaleita. Se auttoi järkeäni kehittymään ja jäsentämään ajatuksiani. Ja minä palkitsin hänet jakamattomalla huomiollani. Sitten ego alkoi ahnehtia lisää, se keksi keinon, jolla saisi minua lisää pauloihinsa. Hän keksi vastapalkkion, jos tekisin niin kuin hän haluaisi. Mielihalun. Koin mielihalua aina kun tein jotain sellaista, mitä ego halusi. Mutta mielihalu ei ollut kestävää sorttia ja jouduin hankkimaan sitä lisää.

Mielihalu pukeutui moniin valeasuihin. Se ei ollut vain aistinautintojen tyydyttämistä, vaan se saattoi olla myös ylpeyttä, itsetärkeyttä, jopa itsesääliä. Jopa silloinkin kun heräsin ja aloin etsimään totuutta, tuli egosta paras kanssamatkustajani. Kuljimme yhdessä, kuin parhaat kaverukset ja kuinka kummaa, ego näytti löytävän minulle mitä mielenkiintoisimpia henkisen harjoittamisen muotoja, joilla piti saavuttaa valaistuminen ja ikuinen onni helposti. Mutta juuri kun alkoi harjoittaminen tuottaa tulosta, oli ego saanut minut vakuuttuneeksi siitä, että joku toinen henkisen harjoittamisen muoto sopikin juuri minun vartalolleni paremmin. Ja minä uskoin.

Kunnes aloin huomata samaa tyhjyyttä, kuin muidenkin mielihalujen tyydyttämisen jälkeen. Sitten tajusin, ego, oma lapseni, olikin suurin ongelmani. Lapsi jota olin ruokkinut ja kasvattanut, olikin kääntynyt minua vastaan ja yritti syrjäyttää vanhaa isäntää. Silloin tajusin, että egon oli valittava, joko hän lähtisi kotoaan tai tyytyisi paikkaansa poikana. Mutta poika ei tästä ilahtunut. Se kokeili kaikkia konsteja. Ensin lisäsi mielihalujeni voimaa, kun se ei tehonnutkaan, alkoi ego raivota ja nosti kiukkua minussa. Tunsin olevani kiukkuinen kaikelle, mutta sitten tajusin, ettei kiukku ollut minä, vaan se oli ego minussa. Sitten ego yritti masennusta, ja se melkein onnisti nujertamaan heränneen Minuuteni, mutta löysin masentuneisuuden keskeltä valon, pyhän hengen äänen, jota jäin kuuntelemaan. Välillä valo katosi näköpiiristäni, ja silloin ego taas yritti ehdottaa jotain uutta henkistä harjoitusta, mutta en lannistunut, olin vakuuttunut että ainut tie oli lyhin tie, eli oleminen tässä ja nyt, eläminen. Sydämen kuunteleminen. Sitten ego koitti viimeistä konstia, hän yritti saada minut vakuuttuneeksi siitä, että olin seonnut. Sain jopa ulkopuolelta siihen asiaan vahvistusta. Ihmiset pitivät minua hulluna. Mutta ego oli laskenut väärin. Hulluus vapautti minut lopullisesti maailman harhasta ja velvollisuuksista, jotka egon mielestä oli jokaisen ihmisen välttämätöntä suorittaa. Olin vapaa.

Ja entä ego? Hän ei kadonnut. Hän on edelleenkin mukana kuvioissa, mutta hänellä on nyt oma huone talossani ja tietää paikkansa. Niin kauan kuin astelen fyysisen, dualistisen maailman sisällä, on myös ego mukana, koska ilman häntä, en pystyisi käsittämään tätä maailmaa. Mutta kun on aika jättää tämä maailma, jätän myös egon siihen maailmaan ja astun maailmaan, joka kaikuu kaipuuna sydämeni äänessä. Silloin palaan kotiin.

Jaa tämä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net