08.09.2016

Arvon mekin ansaitsemme

Suvun vanhin täyttää vuosia. Miten päivänsankaria huomioidaan hänen juhlapäivänään? Miten häntä juhlitaan? Riittääkö, että nautitaan tarjoilusta ja seurataan lasten touhuja?

Maire täytti seitsemänkymmentäkahdeksan keväällä. Hän on leski, lapsia on kolme, lapsenlapsia on toistakymmentä, ja tyttärentyttärellä on puolivuotias tyttövauva.

Hän näytti kuvia perheestään, syntymäpäiviä, ristiäiset – neljä sukupolvea samassa kuvassa –, konfirmaatiokuvia, lukuisia kuvia vauvasta tämän vielä lyhyen elämän alkutaipaleelta.

Vauvan kuvia esitellessään hän totesi ohimennen, että lapset yleensä ja nyt tämä vauva ovat aina pääosassa ja etusijalla kaikissa tapaamisissa.

Mieleen nousi kuva hänen syntymäpäiviltään: Hän on opetellut tabletin käyttöä ja palaa innosta saada kertoa siitä muille. Tapansa mukaan hän on leiponut ja järjestellyt kotiaan, tyttäret ovat tuoneet lisää tarjottavia.

Häntä onnitellaan, tuodaan kukkia ja lahjoja. Aina kun uusi vieras saapuu, päivänsankari on hetken keskipisteenä. Hän avaa lahjan, antaa kukat tyttärille maljakkoon laitettavaksi, vastaa voivansa hyvin, kysyy mitä tulijalle kuuluu. Tämä vastaa jotain, mutta sitten hänen huomionsa kiinnittyy vauvaan ja hän alkaa kysellä vauvan vanhemmilta lapsesta ja muistella omia lapsiaan pienenä.

Juhlinnan kohde jää sivuun. Hän koettaa sanoa jotain vauvasta ollakseen mukana.

Joillekin omille ystävilleen hän voi siinä ohessa kertoa hoitavansa pankkiasiansa kannettavalla tietokoneellaan ja opettelevansa nyt tabletin käyttöä. Jos ystävä käyttää tietokonetta, jutustelua riittää, ellei, se ei kiinnosta.

Jälkeenpäin Maire tuntee pettymystä. Kaikki oli niin pintapuolista, kukaan ei ollut kiinnostunut hänen asioistaan. Hän olisi halunnut jakaa innostuksensa siitä, että oli oppinut ja oppi uusia asioita, kertoa pienistä kommelluksista oppimisessa, puhua siitä, miltä hänestä tuntui, kertoa tarkemmin mitä hänen elämäänsä kuului. Hän on elämänsä loppupuolella, lapset alussa.

”Entä sitten kun minusta aika jättää, toivotteko että olisitte kyselleen minulta elämästäni ja ajatuksistani, mitä olen elämässäni oppinut? Kun minä olen siirtynyt rajan tuolle puolen, vastauksia ette enää koskaan saa..” Ajatusta ei ehkä koskaan lausuta ääneen, mutta se on olemassa.

Emme koskaan tiedä milloin tapaamme vanhimman ikäpolven edustajan viimeistä kertaa, aikaa ei ole rajattomasti. Moni miettii vanhempiensa ja isovanhempiensa kuoltua, että olisi pitänyt kysyä heidän elämästään ja kokemuksistaan silloin kun he olivat niistä kertomassa. Niistä kertominen antaa samalla muistelijalle tilaisuuden olla tärkeä, sellainen jota kuunnellaan.

Kokemus, että joku kuuntelee minua ja kertomaani, on tärkeä meille jokaiselle, eikö totta?

Minulla on nauhoitettuna äitini lapsuuden muistelmia. Kirjoitin ne ylös, mutta on aivan eri asia kuulla hänen itsensä kertovan niitä.

Valoisia syystunnelmia kaikille

Irmeli

Jaa tämä:
Irmeli Armiala

Kiinnostukseni henkisyyteen alkoi jo teini-iässä. Tutustuin eri virtauksiin ja kokemusta erilaisista henkisyyden ilmenemismuodoista on myös kertynyt runsaasti. Olen suomentanut useita henkisyyttä käsitteleviä esitelmiä ja pari kirjaa. Olin pitemmän aikaa toivonut saavani uusia ideoita ulospäin suuntautuvaan henkiseen työskentelyyn. Minua poltti halu tehdä jotain, jakaa kokemaani, mutten tiennyt mitä tekisin. Inna Thilin minulle pitämien mentorointien aikana avautui mahdollisuuksia, joita en ollut osannut ajatella. Niistä kehittyi idea blogin kirjoittamisesta.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net