Päivä oravanpyörän ulkopuolella https://pixabay.com/fi/stressi-yksityisyritt%C3%A4j%C3%A4-nainen-2883648/
09.03.2015

Päivä oravanpyörän ulkopuolella

On kulunut noin 4,5 vuotta siitä, kun päätin luopua työstäni. Tuntui, ettei vaihtoehtoja enää ollut. Takana oli jo rankka loppuun palaminen, joka oli jättänyt ikuiset jäljet. Mitä sen jälkeen? Maaseudun rauhaan?

Kävin tutustumassa maalaiselämään opettelemalla ensin viljelyä biodynaamisella tilalla ja se tuntui mukavalta. En suinkaan tylsistynyt, vaikka olin akateemisena ihmisenä pelännyt, että haaveeni maaseutuelosta ja kasvimaan pidosta ennen pitkää tylsistyttäisi minut. Kädet mullassa oli kuitenkin hyvä olla. Kesti silti aikansa ennen kuin itse pääsin muuttamaan maalle ja matkassa oli monta mutkaa. Sattumien kautta tapasin kuitenkin nykyisen avomieheni ja olen nyt asunut maaseudun rauhassa pian kaksi vuotta. Päivät ovat ihmeellisiä.

Tänään heräsin juuri ennen aamun sarastusta. Kömmin ylös ja taapersin kamarista tupaan. Mies oli noussut hetkisen ennen minua ja ehtinyt tehdä tulet hellaan ja lähtenyt hoitamaan eläimiä. Hampaita pestessä mietin, että miten täällä omassa rytmissä eläessään herää seitsemältä virkeänä, kun kaupungissa ja työelämän paineessa ei olisi halunnut kammeta itseään ylös tähän aikaan. Se tuntui vastenmieliseltä ja ahdistavalta. Keitin puuron ja pannukahvit puuhellalla. Meillä ei ole sähköhellaa. Puuhella ajaa hyvin sen aseman, on tunnelmallinen ja talvipäivisin aina lämmin, kun tupaa lämmitetään. Ehdin saada miehelle leivätkin tehtyä, kun hän juuri palasi sisälle. Hain vielä komerosta sulaneita marjoja. Jääkaappiakaan meillä ei ole. Kuistin vanha ruokakomero palvelee siinä tarkoituksessa suurimman osan vuodesta. Lisäksi on kaksi kellaria. Syötyäni join vielä toisen mukillisen kahvia lukien samalla Kaarina Davisin Toisinnäkijän päiväkirjaa. On ollut mukava lukea ihmisestä, joka elää vähän niin kuin mekin. Emme olekaan yksin.

Päätin tehdä ruoan valmiiksi ennen ulkohommiin lähtöä. Olemme huomanneet, että on hyvä tehdä ruoka valmiiksi odottamaan, jottei tarvitse palata fyysisistä töistä väsyneenä ja nälkäisenä ruoan valmistukseen. Hain kellarista porkkanaa, lanttua, palsternakkaa ja kurpitsaa. Oli ihanaa, että kesän aherrus tuotti tulosta. Kellari on täynnä ruokaa. On perunaa, porkkanaa, lanttua, punajuurta, palsternakkaa, kaalia, säilykkeitä, hilloja jne. Kaksi pakastintakin on ääriään myöden täynnä. Samoin yksi hylly notkuu kuivatuilla yrteillä, härkäpavuilla ja sienillä täytetyillä lasipurkeilla. Pesin ja pilkoin porkkanat ja palsternakat kattilaan kiehumaan, hieman myöhemmin lisäsin puolikkaan kurpitsan kuutioituna. Niiden kiehuessa raastoin vielä porkkanaa ja lanttua salaattia varten. Kun juurekset ja kurpitsa olivat kypsät, lisäsin mausteita ja lorauksen öljyä ja soseutin. Maukas kurpitsakeitto oli valmis.

Seuraavaksi suuntasin vesurin ja sahan kanssa metsään. Mies jäi rakentamaan. Teemme ulkosaunaa lähes sata vuotta vanhasta hirsikehikosta. Pieni vanha talo saa uuden elämän saunanamme. Otin koirat mukaan metsään, vaikka ne kyllä riehumisellaan karkottavat aina metsän eläimet. Toisaalta se tuntuu turvalliselta, tietäen, että metsässä liikkuu karhuja. Reilu vuosi sitten yksi niistä kävi kaksi kertaa pihassamme mehiläispesillä. Sen jälkeen on tullut oltua metsässä varovaisempi. Hirven ja kauriin jälkiä näin kuitenkin heti tontin nurkallamme metsään pujahtaessani. Kenties ne ovat käyneet syömässä heinäladosta hevosen heiniä. Papanoitakin näkyi matkan varrella. Kävelin noin puolen kilometrin matkan metsään. Voiko tätä nyt metsäksi sanoa, mietin. Onhan osa näistä puista pitkiä, mutta harvennettua yksipuolista talousmetsää tämä on silti. Kiroilin, kun jouduin taas kerran hyppimään suurien ojien yli. Pitikö sitä tuhota metsät näin.

Pääsin määränpäähäni. Joka puolella lojui pieniä puita harvennuksen jäljiltä. Metsän omistava perikunta on luvannut, että saamme kerätä niistä polttopuut. Sama suku omisti ennen talomme. Silloin se oli isohko tila peltoineen ja metsineen, mutta on sittemmin lohkottu. Karsin vesurilla oksat puista pois ja kannan ne pinoon kulkuväylän varteen, jotta ne on helppo hakea siitä hevosella. Pihassa ne pätkitään ja pilkotaan, ja tupaa ne lämmittävät ensi talvena kuivuttuaan ensin. Olen rankametsällä muutaman tunnin. Saan pinottua puita parin rekikuormallisen verran. Mietin, ettei siinä silti ole kuin viikon tai parin puut, jos on kylmä pakkastalvi. Pinoja on jo useita, mutta vielä on tehtävää.

Suuntaan kotia kohti. Mies ei ole rakentamiseltaan muistanut lisätä puita hellaan, joten sytytän tulet uudestaan. Lämmitän keittoa hetken, vaikka se melko lämmintä vielä onkin. Alkuruoan kokoan komerosta pöydälle. Porkkana-lantturaastetta, hapatettuja pensaspapuja, sienisalaattia, kesäkurpitsapikkelssiä ja puolukkasurvosta, kaikki itse tuotettua tai kerättyä. Ruoan jälkeen juomme vielä pakuriteetä. Sitten päätän vastata sähköposteihin. Sovin lyhyestä työkeikasta. Sähköpostia kirjoittaessa vilkaisen ulos ja seuraan hetken kanojen puuhia.

Päätämme pitää vapaan iltapäivän ja lähdemme naapurin mummolle kahville. Hän on lähin naapurimme, noin puolen kilometrin päässä. On ihanaa, kun vieressä asuu tällainen reilu 70-vuotias mummo, jolle voi mennä milloin vain. Hänkin nauttii, kun käy vieraita, ja yritämmekin käydä säännöllisesti. Muita kyläilypaikkoja täällä ei juuri olekaan, vaikka kyläläisiä tunnemmekin. Juomme kahvit, syömme pullat ja vaihdamme kuulumiset. Kyllä, vähän matkan päähän tyhjänä olleeseen taloon taitaa olla joku muuttamassa. Ei, emme ole kuulleet, mitä sille ja sille perheelle ja ihmiselle kuuluu. Kyllä, on ollut kiirettä rakentamisessa. Ei sentään sellaisia työpäiviä kuin kesällä, kun kasvimaa ja heinätyöt työllistivät aamuvarhaisesta iltamyöhään. On talvilevon aika. Onneksi, olisin muuten taas palanut loppuun. Kesä ei ole enää lomaa niin kuin ennen. Saamme mummolta ruoantähteitä kotiin eläimille vietäväksi.

Pihatietä kotiin kävellessä alkaa pimeys jo laskeutua. Olen viimein oppinut nauttimaan siitä. Kaukaa taivaalla hohtaa katuvalojen oranssi valo ja pohjoisessa taivas on kirkas muutaman kilometrin päässä olevan maneesin valojen vuoksi. Voih, niitä hevosharrastuksen kääntöpuolia, jotka vaikuttavat kilometrien päähän. Kuitenkin tämä oma pihatie pelto- ja metsämaisemineen edustaa minulle kiitollisuutta. Aina kotiin kävellessä mietin, miten onnekas olen. Täällä saan elää omassa rytmissä. Nauttia hiljaisuudesta, vaikka välillä liikenteen humina kantautuukin muutaman kilometrin päässä olevalta isommalta tieltä. Saan ihailla korppeja, joutsenia, kurkia, pääskysiä ja erilaisia pikkulintuja, vaikka tähän aikaan vuodesta lintuja ei niin paljon olekaan. Työ- ja opiskeluelämässä mieleen iskostunut suorittaminen ja stressaaminen eivät kuitenkaan ole vielä täysin hellittäneet täällä omassa rauhassakaan. Stressi syntyy välillä vaikka kasvimaan kitkemisestä. Viimeisten kuukausien aikana olen kuitenkin huomannut oppineeni viimein hieman löysäämään, nauttimaan uudella tavalla. Kenties muutaman vuoden jälkeen keho ja mieli alkavat viimein tottua siihen, että täällä saa hellittää, nauttia elämästä, olla oma itsensä. Laiskotteluakin tarvitaan ja tekemättömistä töistä tarvitsee vastata vain itselleen.

Lampaat, lehmät ja vuohet tuijottavat talvitarhassaan, kun saavumme kotiin. Käyn kanalassa katsomassa, onko munintapesissä munia. Kerään kuusi munaa. Onneksi nyt ei ole löytynyt mistään piilopesiä. Kesällä munia löytyi heinäladosta, vanhasta lampolarakennuksesta, tallista ja ojista, ja välillä jokin kana katosi ja palasi kolmen viikon päästä tipujen kera. Kovia hautojia maatiaisiksi.

Päätän lähteä vielä juoksulenkille purkamaan äsken naapurissa saatua kofeiini- ja sokeriannosta. Otan toisen koiran mukaan, otsalampun päähän ja suuntaamme pimeyteen. Juoksen suuntaan, jossa on vain muutama talo. Puro solisee tien vieressä. Se on sula voimakkaasti virtaavista kohdista. Käytän otsalamppua vain, kun on aivan pakko. Pimeydessä en näe majavanpesää, mutta käännymme sen kohdalta takaisin kotia kohti. Lenkin jälkeen on hyvä olo. Vaihdan vielä työvaatteet päälle, nappaan sisältä puukorit ja käyn täyttämässä ne. Suuntaan miehen seuraksi navettaan. Kun paskat on lapattu, navetta kuivitettu ja heinät kannettu pöytään, päästämme lehmät sisään ja harjaamme ne puhtaiksi. Kyytöt ovat sitten leppoisia. Ujo-sonni työntää leukaansa minua kohti. Se haluaa, että leuan alta rapsutetaan. Vuohet haluavat omiin karsinoihinsa, lampaat viihtyvät lehmien vieressä. Kanoja on orret täynnä. Vielä heinät hevoselle ja sitten sisälle.

Teen tulet kamariin. Yksi pesällinen tuo riittävästi lämpöä, kun ulkolämpötila on nollan paikkeilla. Joogaan hetken, jotta saan kehon vetreäksi juoksulenkin jäljiltä. Iltapalaksi maistuu marjakiisseli ja pala suolaista kurpitsapiirakkaa. Sen jälkeen käperryn lukemaan lisää Toisinnäkijän päiväkirjaa. Kun laitan kirjan pois ja käyn nukkumaan, kello on puoli kymmenen. Ihana tällainen oma rytmi, joka kuuntelee luontoa, valoa ja vuodenkiertoa. En ole enää oravanpyörässä, vaan luonnonpyörässä.

Jaa tämä:
toimitus

Kuudesaisti.net toimitus

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net