Metsän itku Taru A.
29.08.2016

Metsän itku

Usein sen vain tietää, mihin paikkoihin on mentävä, vaikkei etukäteen yhtään tiedä miksi. Joskus on pyyhällettävä hetipaikalla, se vasta on hieno tunne. Kolistakin olin täysin varma, että sillä on minulle sanottavaa. Niin olikin, ennalta arvaamatonta, kuten viesteillä on tapana.

Kävin alkukesällä ensimmäistä kertaa Suomen ehkä kuvatuimmassa kansallismaisemassa. Se oli kovasti vetänyt puoleensa jo kauan, siitä lähtien kun astuin vastaanottavaisesti henkiselle polulle. Olin varautuvinani sanomien yllätyksellisyyteen, mutta matkalla kansallispuistoon odotukset tiivistyivät. Miten mahtavaa, että viimeinkin saan kokea tämän! Yllätykset tulisivat olemaan niin puhdistavia, ehkä jopa parantavia! En tavallaan enää kuunnellut intuitiotani, vaan tahdoin pelkästään kaunista ja näennäisesti upeaa valaistuksellisuutta. Ihmiseen on ehkä sisäänrakennettua, että pohjimmiltaan tahtoisi kohdata vain hyvää ja ihanaa, nurjia puolia ei mieluusti ollenkaan.

Kun kohde oli jo lähellä, eksyimme hiekkatielle, jota pitkin ei ollut tarkoitus ajaa. Poikkesimme reitiltä vahingossa, kuten meillä puolisoni kanssa on tapana. Kohtasimme surullisia näkyjä, laajoja avohakkuita. Niiden säteilemä energia otti pumpusta ja liimasi epäuskoisena autonpenkkiin. Jos toisella puolella tietä oli kansallispuiston rajamerkki, oli toiselta puolelta raiskattu metsät sileiksi. Koko tienoon luonto tuntui itkevän, vaikka aurinko paistoi täydeltä terältä. Itku oli lähellä itselläkin, vaikkei se tavallisesti olekaan minulle ominaista herkkyyttä.

Tästä oli nyt pakko seurata jotain iloisempaa ja valoisampaa. Löytyisikö sitä korkeimmalta paikalta?

Ukko-Kolin laella olin kuitenkin kiukkuinen, kipuinen ja syvästi ahdistunut. Vaikka kausi oli vasta alussa ja oli arkipäivä, oli kuuluisimmalla paikalla jo metelöiviä ja tunkeilevalta tuntuvia turistiryhmiä. Suojaukseni oli pettänyt, imaisin kaiken itseeni. Aistit terävöityivät äärimmilleen ja olin täynnä nurkkaan ajettua fiilistä. Oksetti. Jalat eivät enää kantaneet ja rojahdin lamaantuneena maanpintaan.

Oppaat kertoivat ryhmilleen asiantuntevasti paikan historiasta, mikä oli tietysti hieno asia. Minulle tuli kuitenkin vahva tunne, että nippelitieto ohittaa tunteella näkemisen ja kokemisen. Otetaan kilpaa hienoimmat turistikuvat ja mennään pois, pysähtymättä ja kuuntelematta mitä kerrottavaa luonnon pyhyydellä itsellään olisi.

Olin kuulemma niin huonon näköinen, että mieheni talutti minut huolestuneena alas. Horjuin ja hoipertelin koko matkan. Voimat palasivat pikkuhiljaa erämökissä leväten.

Kahden päivän aikana teimme pienen pieniä retkiä muutamille lyhyille poluille ja pysähdyspaikoille, jotka eivät ole laajalti suosiossa. Näissä paikoissa tunsin lempeyttä ja turvaa. Tuuli suhisi vienosti, puut olivat rauhallisia ja polkujen varsien kivet maltillisia. Hiljaisuus ja linnut olivat läsnä, yhtä meidän kanssa. Pursuin kiitollisuutta.

Tajusin entistäkin selvemmin, ettei ”kalaan” välttämättä tarvitse lähteä lähijärveä kauemmas. Luonto puhuu ihan kaikkialla, vaikka omalla takapihalla.

Tuon ensimmäisen Kolin reissun jälkeen olen myös alkanut tuntea puun tuoksun nenässäni jo pitkälti ennen kuin avohakkuualueita tulee vastaan. Niiden kohdalla hakattu metsä myös itkee sydäntä särkevästi.

Viesti, se oli moniulotteinen: Näe. Katso entistäkin syvemmälle. Kuuntele luontoa kaikista herkimmällä korvallasi, se tietää vastaukset. Halusit tai et.

Jaa tämä:
Saaga Saarnisola

Kirjoittaja on Kuudesaisti.netin mediamyynnin myyntipäällikkö. Saaga on myös paikkariippumaton yrittäjä, vapaa kirjoittaja, majakan kantaja ja erityisesti luontoperäisen henkisyyden tuntija.

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net