Kuinka olla onnellinen keskellä katoavaa luontoa? Leena-Maija Haukkala
23.06.2016

Kuinka olla onnellinen keskellä katoavaa luontoa?

Rakkaus luontoon antaa paljon, mutta tuo toivottomuutta mukanaan. Halusin kirjoittaa tästä aiheesta kannustavasti, mutta huomasin, että sanojen löytäminen on vaikeaa. Aihe tulee liian lähelle, enkä ole vielä oppinut käsittelemään omaakaan huoltani planeetastamme. Halusin kuitenkin sanoa, ettet kanna surua maailmasta yksinäsi, etkä turhaan. Suru kertoo rakkaudesta ja ainoa polku kauniimpaan maailmaan on rakkaus.

Jos metsässä malttaa olla ihan hiljaa, se tulee luokse. Istun sammalen peittämällä kivenlohkareella vanhan kuusikon laidalla ja odotan. Käki kukkuu jossain kaukana, kyy kiemurtelee kiven alle piiloon. Hämähäkinseitti kimmeltää kuusenoksalla kuin portti toiseen maailmaan. Varomaton perhonen takertuu seittiin, mutta onnistuu pyristelemään itsensä irti. Iltapäivä on hiljentänyt metsän, vain pajulintu ja kirjosieppo toistavat etäällä säkeitään. Hengitän sisään havuntuoksua ja tunnen, kuinka jännitys katoaa kehostani. Auringon lämpö on kuin kaukaisuudesta kuuluva kehtolaulu. Unen ja valveen rajamailla tunnen katoavani, muuttuvani osaksi metsää.

Havahdun hentoiseen rapinaan. Pikkuinen hippiäinen keikkuu kuusenoksalla. Närhi, metsän jalokivi, lentää läheiseen mäntyyn ja lumoaa minut lohenpunaisella kauneudellaan. Pidätän hengitystäni etten pelottaisi lintua pois. Hiljaisuuden keskellä uskon kuulevani muurahaisten askeleet neulasiin peittyneellä polulla. Voisin olla tässä ikuisuuden. Kuunnella, kun kuusivanhukset huokailevat ja narisevat tuulessa kuin raskas, hitaasti avautuva ovi. Metsän kauneus on siinä, että se on aina liikkeessä muttei koskaan levoton.

Mitä ihmeellisempänä metsän koen, sen surullisemmaksi tulen. Täällä puut ovat vaihtelevan ikäisiä ja monenlajisia. Lahopuuta on paljon ja pieniä kosteikkoja siellä täällä. Tällainen vanha metsä tarjoaa kodin lukemattomille eliöille linnuista kääpiin, hyönteisiin ja jäkäliin. Valtaosa Suomen uhanalaisista lajeista elää vanhoissa metsissä ja valtaosa näistä metsistä on hakattu. Niin käy tällekin metsälle, joka on kaavoituksessa määrätty kaadettavaksi uuden asuinalueen tieltä. Kourallinen yhden lajin edustajia tulee asuttamaan alueen, joka ennen tarjosi kodin sekä laji- että yksilömäärältään moninkertaiselle eliöstölle.

Metsä, kuuntelijoista kärsivällisin

Kallio sykkii auringon lämpöä ja muurahaisten arkea. Polvistun sille ja vuodatan metsälle huoleni. Miten väsynyt olen lukemaan uutisia luontoa vahingoittavista päätöksistä, jotka tehdään aina jossain kaukana, saavuttamattomissa. Kuinka tunnen, ettei millään luonnon hyväksi tekemälläni ole todellista merkitystä, kaikki tuntuu vain puuhastelulta oman mielen rauhoittamiseksi. Miten kipeän tietoinen olen siitä, että aika käy vähiin eivätkä pienet muutokset parempaan suuntaan enää yksinään riitä.

Puran metsälle huoltani siitä, että minun kansani, jonka juuret ovat syvällä metsässä, on kadottanut luontoyhteytensä. Me olemme repineet vuosisatoja vanhat aarnimetsämme maantasalle saavuttaaksemme elintason, jollaista kukaan ei tarvitse. Suomi ei ole enää metsien, vaan puupeltojen maa. Köyhintä kansanosaa lukuun ottamatta lisääntyvä varallisuus ei enää tuo onnellisuutta. Talouskasvusta on tullut itseisarvo, joka on ristiriidassa luonnonoikeuksien kanssa.

Pelkään olevani polulla, joka johtaa kyynistymiseen. Olen nähnyt osan luonnonsuojelijoista menettäneen uskonsa ihmisiin, väsyneen toivottomalta tuntuvaan yrittämiseen. En halua sen tapahtuvan itselleni. Uskon, että meissä on halu suojella elämää, myös oman elinpiirimme ja lajimme ulkopuolella. Että luonnolla on arvo, joka ei riipu siitä miten se meitä hyödyttää. Haluan säilyttää elämäniloni kääntämättä katsettani pois sieltä, missä muutosta tarvitaan. Lopulta jäljelle jää vain kaksi kysymystä.

Voinko kohdata totuuden maapallon tilasta ja pysyä silti onnellisena? Miten voin kääntää avuttomuuden tunteen energiaksi, joka vie asioita eteenpäin?

Älä hiljennä omaa ääntäsi

Unohdun metsän äänimaisemaan, etsin sieltä vastauksia kysymyksiini. Mietin, kuinka moni ennen minua on laskenut murheensa tämän metsän syliin ja löytänyt sen katveesta lohtua. Metsä ei anna minulle suoria vastauksia, mutta kärsivällisenä kuuntelijana se auttaa minua selkiyttämään mieleni ja etsimään niitä sisältäni.

Ymmärrän, että voimattomuuden tunne on se, mikä tekee minut onnettomaksi. Tunne siitä, että pieni ihmisjoukko tekee suuret päätökset jossain minun ääneni kantamattomissa. Se voi olla totta, mutta samalla olen mukana hyväksymässä niitä hiljaisuudella, kääntämällä katseeni pois. Ajattelemalla, ettei voi vaikuttaa, vie äänen itseltään. Historiaa lukiessa on joskus vaikea ymmärtää, miksi kansa hyväksyi ne vääryydet, joita menneisyydessä tapahtui. Kuitenkin elämme nytkin keskellä tapahtumia, joista tulevat sukupolvet tulevat ajattelemaan samoin.

Uskon, että kokemukseni omasta merkityksellisyydestäni ja oikeudestani elää tällä planeetalla on kiinni yrittämisestä. Jos teen sen minkä pystyn, tiedän ainakin, etten ollut hiljainen hyväksyjä. Olemme osa luontoa ja siksi maapallon kärsimys heijastuu meihin. Pitämällä luonnosta huolta suojelee lopulta myös itseään ja kaikkea millä on merkitystä. Haluan ajatella, että koko maailmankaikkeus antaa tukensa niille, jotka auttavat luontoa. Silloin ihmeetkin ovat mahdollisia.

Jaa tämä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net