40 päivää pohjoisella tiellä - Suomen tyttö kulkemassa Santiago de Compostelaa https://pixabay.com/fi/road-santiago-de-compostela-270216/
06.04.2016

40 päivää pohjoisella tiellä - Suomen tyttö kulkemassa Santiago de Compostelaa

40 päivää pohjoisella tiellä on fiilispohjainen reissukertomus kohti Santiago de Compostelaa. Viimeinen osa, mustat joutsenet. Millaisia tuntemuksia perille pääsy Leena-Maijassa nostattaa?

osa 2 yhteisö

osa 3 saapas

osa 4 eri sävyjä

osa 5 Astuuria

osa 6 kolme lempeää pyhiinvaeltajaa

osa 7 kävelyn torstai

osa 8 mustat joutsenet

Osa 1

Camino del Norte on yksi Santiagoon johtavista pyhiinvaellusreiteistä Espanjassa. 816 kilometrin mittainen reitti myötäilee pohjoista merenrantaa ja vuoristoja, mikä tekee siitä vaeltajalle haasteellisen. Kävelen pohjoista tietä 40 päivän ajan toiveissani löytää oma, sisäinen Santiagoni.

Caminon ensimmäinen ihme tapahtuu jo ennen kuin vaellus ehtii edes alkaa. Olen valinnut reitin alkupisteeksi Irúnin, pienen kaupungin Pohjois-Espanjassa Ranskan rajan tuntumassa. Saavun Irúniin iltapäivällä, viiden tunnin junamatkan ja kahden matkustuspäivän jäljiltä väsyneenä. Tiedän, että aurinko laskee muutaman tunnin kuluttua ja päätän siksi jäädä kaupunkiin yöksi. En halua vielä kokeilla, löytääkö taskulampun valokeila keltaiset nuolet, caminon tienviitat. Yöpaikan löytäminen osoittautuu vaikeaksi, sillä näin sesongin ulkopuolella monet alberguet, pyhiinvaeltajien majat, ovat suljettuja eikä minulla ole varaa mennä kalliiseen hotelliin. Käyn kokeilemassa kirkon ovea, mutta sekin on jo mennyt kiinni. Päädyn kävelemään päämäärättömästi kaupungin katuja toiveissani löytää jotain sattumalta. Tien laidalla kasvaa mutkalle taipunut, sammalen peitossa oleva puu. Hetken mielijohteesta painan käteni sen viileää runkoa vasten ja toivon paikkaa, jossa nukkua.

Jonkin ajan kuluttua, kävellessäni autotien laitaa, viereeni pysähtyy pakettiauto. Autossa on kaksi miestä, joista toinen huutaa jotakin espanjaksi ja heiluttelee kädessään värikästä lehtistä. Kun menen lähemmäs, mies kertoo heidän asuvan uskonnollisessa yhteisössä tässä lähellä ja että voin tulla sinne yöksi, jos haluan. En epäröi hypätä kyytiin, sillä tiedän tämän olevan vastaus pyyntööni.

Yhteisö sijaitsee muutaman kilometrin päässä, kaunis maatila kivitaloineen vuorenrinteessä. Pihalla kulkee aikuisia ja lapsia pukeutuneena vanhahtaviin paitoihin, haaremihousuihin ja huiveihin. Minut esitellään naiselle, joka johdattaa minut suureen saliin ja tarjoaa mateeta ja keksejä. Hän kertoo, että yhteisön jäsenet ovat luopuneet tavallisesta elämästä ja omistavat jokaisen päivänsä Yashualle (Jeesukselle) ylistäen häntä laulamalla, tanssimalla ja keskustelemalla hänen opetuksistaan. Heidän tärkein päämääränsä on opetella aidosti rakastamaan. He viljelevät vihanneksia ja yrttejä sekä jälleenmyyvät luomutuotteita ekokaupassaan Irúnissa. Lapset eivät käy julkisessa koulussa, vaan saavat yhteisön arvojen mukaista opetusta maatilalla.

Jotkut naisista kertovat minulle ikänsä, jokaisen heistä kohdalla olisin vähentänyt kymmenen vuotta. Jotain taikaa heidän elämäntavassaan on, kun se saa heidät säteilemään sellaista lempeyttä ja rakkautta, jota harvoin kohtaa. Kaikkien tarina on samankaltainen. He ovat olleet onnettomia aiemmassa elämässään, etsineet apua henkisiltä poluilta shamanismista joogaan ja löytäneet lopulta paikkansa yhteisöstä. Tiedän, että he toivoisivat sen olevan minunkin tarinani. Kaiken ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden keskellä tunnen syyllisyyttä siitä, ettei se ole. Yhteisöllisyys, osittainen omavaraisuus ja rakkauden opettelu kiehtovat, mutta en voi olla samaa mieltä kaikesta, mihin he uskovat. Silti, tai juuri siksi, vierailu heidän luonaan saattaa olla yksi ajatuksia herättävimmistä kokemuksistani koko caminolla.

Osallistun iltaseremoniaan katselemalla sivusta tanssia ja laulua. Kun he alkavat opetella uutta tanssia, pääsen mukaan kokeilemaan. Nautin musiikista ja askeliin keskittymisestä. Laulujen melodiat ovat tarttuvia, ja seuraavat minua matkallani vielä useita päiviä lähtöni jälkeen. Tänä iltana keskustelunaiheena on arvottomuuden tunne. Kaikki osallistuvat keskusteluun, myös alle kouluikäiset lapset. On hämmentävää kuulla pienen lapsen puhuvan niin vakavasti elämän koettelemuksista, mutta he ovat syntyneet yhteisössä ja opiskelleet näitä asioita koko ikänsä. Myöhemmin, papuja pilkkoessamme, juttelen israelilaisen kymmenvuotiaan kanssa, joka on äitinsä kanssa pitkällä vierailulla yhteisössä. ”Tämä on hyvä paikka elää. He opettelevat rakastamaan.”


Osa 2

Nukun sinkkunaisten makuukamarissa, joka on kuin jostain ikivanhasta tarusta. Kiviseinäinen huone on koristeltu luonnonmateriaalein, jokainen yksityiskohta mietitty huolella. Se on luultavasti kaunein huone, jossa olen koskaan ollut. Hopeahiuksinen vanha nainen, joka nukkuu viereisessä sängyssä, antaa minulle kortin, johon on vapisevin käsin piirretty orvokki. On vaikea ilmaista kiitollisuutta, jota tunnen. Aamulla naiset pakkaavat minulle eväskäärön toisensa jälkeen, ja lopulta saan hädin tuskin nostettua rinkkaani maasta. Siitä huolimatta askeleeni on kevyt, sillä heidän rakkautensa elää minussa.

Ulia-vuorella istun lepäämään polun varteen tuodun kivisen pöydän äärelle. Läheisestä koivusta lennähtää punarinta viereiselle aidalle. Katselen lumoutuneena sen kaunista höyhenpukua ja kurotan hiljaa kohti kameraa peläten sen katoavan metsään, jos liikahdan. Lintu kääntelee päätään uteliaana ja pyrähtää eteeni kivipöydälle. Jos ojentaisin käteni, voisin koskettaa sitä. Puiden läpi siivilöityvä aurinko saa linnun hohtamaan epätodellisesti ja minut miettimään, onko se tästä maailmasta ollenkaan. Hitaasti työnnän käteni eväspussiin ja murennan pienen palan yhteisöstä saamaani pähkinäsämpylää pöydälle punarinnan eteen. Lintu ottaa vastaan lahjani ja lennähtää pois vasta, kun viereisen puun talitiaiset alkavat säksättää sille kiukkuisena.

Seuraavana aamuna San Sebastianin uimarannalla mies piirtää itsensä kokoisia kirjaimia hiekkaan, kunnes koko ranta on niiden peitossa. IBI=P, kerta toisensa jälkeen. En ymmärrä merkkien sanomaa, mutta sen täytyy olla jotain tärkeää. Miehen työskentelyä katsellessani taivaalle piirtyy sateenkaari, sitten toinen. Spektrin värit syvenevät tummenevia pilviä vasten. Olen täysin näkymän lumoissa, kunnes valtava pilvi ylläni hajoaa ja kaatosade saa rannalla olijat, minut mukaan lukien, etsimään suojaa. Hiekkaan piirretyt kirjaimet täyttyvät vedellä ja jäävät peilaamaan synkkää taivasta.

Päivät kuluvat, seuraan mutkittelevia polkuja vuorelta toiselle. Monesti tunnen, etten jaksa ottaa enää askeltakaan, mutta aina pääsen perille. Matka Debasta Markina-Xemeiniin on erityisen raskas, mutta samalla uskomattoman kaunis. Vuoristojen helminauha kiertyy ympärilleni ja unohdan kivun jaloissani kun vain katson ympärilleni. Erään jyrkän polun kohdalla myrskytuuli työntää minut huipulle. Kuiskaan kiitokseni tuuleen ja tunnen villiä vapautta kulkiessani vuorella kaukana asutuksesta, seuranani vain haukkojen huuto ja tuulessa taipuvat puut. Ensimmäinen viikkoni pohjoisella tiellä on takana ja tunnen olevani vahvasti elossa.


Osa 3 saapas

Ensimmäistä, valoisaa ja pieniä ihmeitä täynnä olevaa vaellusviikkoani seuraa sen vastakohta. Aurinko piiloutuu tummien, raskaiden sadepilvien taakse ja jää sinne päiväkausiksi. Camino muuttuu mutaiseksi sotkuksi, jolla liukastelu kömpelössä, hiostavassa sadeviitassa vie kaiken energiani. Raskaat, vettä täynnä olevat vaelluskenkäni tuntuvat kahleilta jaloissani eikä kävelyiden välinen aika riitä niiden kuivattamiseen. Joinain päivinä sataa rakeita, toisina ukkostaa ja salamoi. Tuuli on puuskittaista ja repivää, rantakallioilla kävellessäni pelkään sen työntävän minut alhaalla valkoisena vaahtoaviin aaltoihin. Olen jatkuvasti märkä ja kylmissäni, eivätkä edes monen peiton alla vietetyt yöt riitä palauttamaan lämpöä ennen seuraavan päivän kävelyä. Maailma kapenee sadeviitan hupun alta näkyvään pieneen kaistaleeseen ja alan opetella olosuhteiden hyväksymistä.

Caminolla kokee päivittäin pieniä tapahtumia, joiden ympärille mieli kehittelee syvempiä merkityksiä. Jotkut niistä kätken muistiini myöhempää tarkastelua varten, sillä joskus vain aika antaa tarinalle merkityksen. Pienessä Barakaldon kaupungissa reitti kulkee rähjäisen, mutta eläväisen asuinalueen ja ruskeana virtaavan joen välissä. Katupölyn puuteroiman talon parvekkeella tupakoi nainen aamutakissa, papiljotit päässään. Talon ovi aukeaa ja pihalle juoksee likaisenläikikäs pikkupoika vanha saapas kädessään. Nainen huutaa pojalle jotakin, mutta en ymmärrä mitä. Poika katsoo minua silmiin, kävelee joenpenkalle ja tiputtaa saappaan kaiteen yli jokeen. Katselen, kun saapas katoaa virran ahnaaseen nieluun ja mietin, mitä kaikkea muuta joenvarren ihmiset ovat sille ajan mittaan uhranneet. Jokin pojan katseessa jää vaivaamaan minua, jonkinlainen uhmakas välinpitämättömyys. Jatkan eteenpäin, mutta vielä kilometrien jälkeenkin katseeni hakeutuu joelle ja mietin, mahtaako saapas ajelehtia pinnan alla yhtä matkaa kanssani.

Jätän haikeana Baskimaan vuoristot ja villeinä mutkittelevat, yksinäiset metsäpolut taakseni ja saavun Cantabrian maakuntaan. Cantabriassa camino kulkee lähempänä asutusta, perinnemaisemaa ja espanjalaisia kotieläimiä, jotka seuraavat viisailla silmillään vaeltajan askelia. Monet pyhiinvaeltajat puhuvat eläimille matkan aikana, niin minäkin. Mietin, miten ne seisovat aitauksessaan päivä toisensa jälkeen ruohoa pureskellen ja kuuntelevat, kun maailma tulee niiden luokse ja kuiskaa salaisuutensa. Tähän aikaan vuodesta reitti on niin hiljainen, että tienvarren eläimet saattavat olla kulkijan ainoita kuuntelijoita päiväkausiin.

Toisella vaellusviikollani kuvat ja tapahtumat menneisyydestä alkavat nousta pintaan. Monet muistoista ovat ahdistavia, eikä aika ole kuluttanut niiden voimaa. Toiset taas ovat täysin merkityksettömiä. Eräänä yönä hätkähdän hereille ja muistan tarkalleen, millainen keittiöjakkara meillä oli ensimmäisessä kodissani. Muistan myös, miten lapsena ihailin naapurimme simpukkakokoelmaa ja toivoin, että hän antaisi yhden niistä minulle. Muutamaa päivää myöhemmin kävelen hiekkarannalla, ympärilläni tuhansia kaikissa väreissä hehkuvia näkinkenkiä. Mietin miten hassua on, että nyt kun voisin kerätä niitä enemmän kuin jaksan kantaa, en enää haluakaan. Simpukat ovat kauneimmillaan siinä missä ovat, lepäämässä suolaisella hiekalla...


osa 4

Vaikka mieleni retket menneisyyteen tekevät minut alakuloiseksi, näen niissä myös hyvää. Olen kokenut saman ennenkin, pari vuotta sitten Vipassana-kurssilla ollessani. Kurssilla meditoitiin kymmenen päivää hiljaisuudessa. Myös silloin muistot ryöppyivät voimalla mieleeni, enkä pystynyt keskittymään muuhun. Kävin kysymässä neuvoa opettajalta, ja hän sanoi sen olevan merkki siitä, että olen yhteydessä itseeni. Negatiiviset tunteet saavat tulla, eikä niitä pidä työntää pois, mutta ei myöskään takertua niihin. Vain havaita, hyväksyä ja keskittyä sitten uudelleen hengitykseen. Nyt, caminolla, olen kiitollinen opettajani sanoista, joista on suuri apu täälläkin. Ajattelen vaikeuksieni olevan merkki siitä, että pyhiinvaellus puhdistaa ja parantaa meditaation tavoin.

Sää pysyy samana, mutta mieleni rauhoittumisen myötä alan nähdä siinä eri sävyjä. Rakastun sateiden väliseen hetkeen, jolloin ilma tuoksuu märiltä eukalyptuksen lehdiltä ja maailma on pelkkiä kimmeltäviä pisaroita. Tummat pilvet järjestäytyvät taivaalla uutta kuuroa varten, mutta juuri väliaikaisuus tekee hetkestä niin arvokkaan. Näinä päivinä jokainen auringonpilkahdus ja linnun laulama säe on pieni ihme, jonka koen täydellisen läsnä olevana. Hyväksyn sateen osana kokemustani ja tunnen kiitollisuutta siitä, ettei luonto ole ihmisen kesytettävissä.

Raskaan viikon jälkeen Güemesin albergueen saapuminen on kuin olisin löytänyt kotiin. Pihalla minua vastassa on Ernesto-niminen mies vitivalkeassa parrassaan ja ponchossaan. Albergue on hänen elämäntyönsä. Vanha mies on halunnut luoda ympäristön, joka pitää yllä caminon henkeä ja jossa kaikki perustuu vapaaehtoisuuteen. Minun silmissäni hän on onnistunut täydellisesti. Paikka on ihmeellinen, kuin pieni kylä, jossa kiviset hobittimökit luonnonmateriaalikoristeineen seisovat ylpeinä rivissä. Päärakennuksen seiniä koristavat Erneston 70- ja 80-luvulla maailmanmatkoillaan ottamat valokuvat. Löydän kuvia Suomestakin. Poroja, kalastajamies vakavana mökkinsä edustalla ja tukkilauttoja Saimaalla.

Päärakennuksen yläkerrassa on pieni kirjasto, jonne Ernesto vetäytyy tutkimaan papereitaan. Vietän kirjastossa pitkän ajan selaillen huolellisesti laminoituja, alberguesta kertovia paperiarkkeja. Arkeissa on valokuvia ja tarinoita pyhiinvaeltajista ja vapaaehtoisista Güemesissa. Hymyileviä kasvoja, pölyisiä vaelluskenkiä ja yhdessäolon iloa. Minusta on ihana oleskella kirjastossa vanhan miehen lähellä, sillä hänen olemuksessaan on rauhoittavaa viisautta. Hän sanoo minulle, että olen sisäisesti vahva, kun kuljen tietä yksinäni. Kohautan hämilläni olkapäitäni, mutta sisälläni läikähtää lämpimästi.

Alberguessa tarjoillaan yhteinen illallinen kaikille paikallaolijoille. Meitä pyhiinvaeltajia on viisi, minun lisäkseni kaksi saksalaista ja kaksi espanjalaista. Toinen espanjalaisista miehistä ei puhu paljoa, mutta taittelee ohuista papereista uskomattoman kauniita origameja. Penkille hänen viereensä ilmestyy lohikäärme, riikinkukko ja monia muita olentoja. Illallinen on herkullinen, viinilasit täyttyvät aina uudelleen ja keskustelu polveilee neljällä eri kielellä. Me kaikki olemme lähteneet Irúnista ja päätyneet tänne. Kulkeneet halki samojen maisemien, mutta kokeneet ne omalla tavallamme. Minua rauhoittaa ajatus siitä, että mitä tahansa matkallani koenkin, aina jossain edelläni ja jossain perässäni kulkee vaeltaja, joka on tuntenut samoin kuin minä. Joku muukin liikuttuu lumenvalkeana hohtavasta haikaraparvesta ja joku muukin työntää iltaisin sanomalehteä kenkiinsä saadakseen ne kuiviksi. En ole yksin...


osa 5 Astuuria

Asturiaan maakunta lumoaa minut heti ensimmäisistä päivistä lähtien. Vietän yön La Francan pienessä alberguessa ja ihastun sen omistajaan, onnellisuutta hehkuvaan keski-ikäiseen naiseen, joka kertoo juttelevansa kävelyretkillään lintujen kanssa. Haluan elää tulevat vuodet niin, että voin hänen ikäisenään loistaa samanlaista valoa ja elämäniloa. Nainen neuvoo, että minun ja espanjalaisen peregrinoystäväni kannattaa poiketa keltaisten nuolten viitoittamalta reitiltä ja antaa merenrannan kuljettaa meidät seuraavaan yöpaikkaamme. Kuuntelemme häntä ja vaellamme läpi ehkä koko caminon kauneimpien maisemien.

Valtavat aallot murtuvat kallioihin ja maistan suolaiset pisarat huulillani, kun taivallamme kiemurtelevaa rantapolkua pitkin mykistyneinä kauneudesta ympärillämme. Kallion sisällä, meidän allamme, on luolia, joihin aallot iskeytyvät aiheuttaen syvän, alkukantaisen jylyn. Ääni kuljettaa minut ajan tuolle puolen. Mennyt, nykyisyys ja tuleva limittyvät ja tunnen sulautuvani osaksi maailmanmuistia. Aamusumu kietoutuu kallioilla laiduntavien lehmien ympärille saaden ne näyttämään satuolennoilta. Eräässä kohdassa merivesi seikkailee kallionsisäisen labyrintin läpi ja syöksyy kiveen muovaamastaan aukosta valtavalla paineella kohti taivasta. Seison halkeaman reunalla ja tunnen paineen ravistelevan kalliota allani. En löydä sanoja kuvaamaan kokemaani, en silloin enkä nyt tätä kirjoittaessani. Tiedän vain, että jos Santiago onkin mielentila, olen jo perillä. Tätä hetkeä varten olen kävellyt 417 kilometriä ja se on jokaisen niistä arvoinen.

Usein kauneimpien asioiden taakse kätkeytyy myös surua, niin täälläkin. Ihmettelen rannan tummia kiviä, kunnes ymmärrän niiden olevan öljyn peitossa. Kysyn asiasta espanjalaiselta, ja hän kertoo, että vuoden 2002 suuri öljyonnettomuus näkyy täällä edelleen. Muistan hämärästi kuulleeni Prestige-tankkerin uppoamisesta silloin, kun se tapahtui. Nyt tasapainoilen suuren rinkkani kanssa samoilla rosoisilla kallioilla, jotka saatoin vuosia sitten nähdä tv-ruudussa. Mietin valkoisiin suojapukuihin pukeutuneita ihmisiä levittäytymässä rannalle kuin valtava lokkiparvi saadakseen edes osan öljystä kerätyksi pois. Olen ollut mukana pienen öljyvuodon puhdistustöissä ja tiedän miten hidasta ja turhauttavaa se on. En pysty edes kuvittelemaan millaista työ tämän kokoisessa onnettomuudessa on ollut. Tai miltä paikallisista on tuntunut katsella tämän mystisen maiseman katoavan mustaan liejuun, kohdata tuhannet kuolleet linnut rantakivillä ja menettää heille niin tärkeä elinkeino, kalastus. Myötätunto ja kiitollisuus vuorottelevat minussa, kun kuljemme usvaisen aamun läpi keskipäivän kirkkauteen.

Asturiaassa kohtaan caminon vaikeimmat päivät, joina kyseenalaistan kaiken ja mietin tosissani vaelluksen keskeyttämistä. Sade ja kylmyys vaikuttavat asiaan, mutta suurin haaste on usean homeisen alberguen osuminen peräkkäin. Olen homeelle altistunut enkä voi nukkua sairastumatta paikoissa, joissa sitä on. Eräässä yksityisessä alberguessa joudun kertomaan omistajaperheelle, etten uskalla viettää yötäni talon kosteassa pohjakerroksessa, jossa nukkumatilat ovat. He ovat ihanan ymmärtäväisiä ja vaativat, että nukun heidän kodissaan perheen pikkupojan sängyssä, joka puolestaan nukkuu yön isänsä vieressä. Jalat koukussa liian lyhyessä vuoteessa, hämähäkkimieslakanoihin kääriytyneenä nukahdan kohtaamieni ihmisten hyväsydämisyydestä liikuttuneena...


Osa 6. Kolme lempeää pyhiinvaeltajaa

Aina en ole yhtä onnekas. Eräänä erityisen sateisena päivänä saavun vettävaluvana ja väsyneenä perille vain huomatakseni, että nukkumamökki on umpihomeessa. Pystytän teltan ulos sateeseen ja kannan mökistä kaikki ylimääräiset viltit suojakseni yön kylmyyttä vastaan. Homeiset viltit muuttavat teltan ilman raskaaksi hengittää. Kylmästä täristen, kosteassa ja ummehtuneen hajuisessa teltassa vietän yön pitkät tunnit miettien, mitä järkeä tässä kaikessa on. Kulkea päivästä toiseen läpimärkänä ja kylmissään vain päästäkseen perille paikkaan, jossa oma terveys on uhattuna. Voisin nukkua kotona lämpimässä, rakkaan kylkeen painautuneena. Miksi valitsen tämän? Sinä yönä en tiedä, enkä vielä seuraavana päivänäkään. Lupaan itselleni, että jos ensimmäisenä aurinkoisena päivänä tunnen samoin, voin lopettaa kävelyn siihen. Haluan syyn olevan syvemmällä kuin sateessa.

Seuraavina päivinä nukun pensioneissa ja hostelleissa, jotka ovat yleensä paremmassa kunnossa kuin alberguet. Annan tunteiden tulla ja mennä, en yritä olla rohkea enkä työntää ikäviä tunteita pois. Vaellan läpi harmaan teollisuusmaiseman sadepisaroiden valuessa kasvoillani ja mietin syitä tänne tulolleni. Yksi nousee ylitse muiden. Olen täällä opettelemassa luottamusta elämään. Siihen, että camino antaa mitä kulkija tarvitsee. Ehkä kuluneen viikon opetus on, että minun ei tarvitse yrittää hallita päiviäni. Kun koetan väkisin pitää kontrollin itselläni, ajaudun vain homeisiin albergueihin toteamaan, ettei se ole mahdollista. Mitä jos liika hallinta tukahduttaa elämän vapaan virtaamisen? Mitä enemmän suunnittelen, sitä vähemmän jätän tilaa onnellisille sattumille. Haluan oppia ottamaan vastaan, olemaan avoin odottamattomalle. Muuten elän vain niiden asioiden rajoissa, jotka oma mieleni uskoo mahdollisiksi.

El Pitossa pääsen kokeilemaan uutta teoriaani käytännössä. Albergue on suljettu, samoin leirintäalue. Hotellihuone on matkabudjettini ulkopuolella, joten olen jälleen ilman yöpaikkaa. Päätän osoittaa luottamusta elämään ja odottaa. Seisahdun kylän ainoan kadun reunassa kasvavien eukalyptuspuiden katveeseen. Puut ovat valtavia, rungon paksuuden perusteella arvelen niiden olevan ainakin satavuotiaita. Luotan vanhojen puiden viisauteen, joten painan käteni minua lähimmän jättiläisen sileälle rungolle ja pyydän suojelusta sekä itselleni että puille. Kiitän hiljaa, ja jatkan katua eteenpäin.

Pyytämäni suojelus konkretisoituu kolmen espanjalaisen pyhiinvaeltajan muodossa. Miehet viittovat minut luokseen ja kysyvät, haluanko yöpyä hotellihuoneessa. Haluan, mutta kerron heille kysyneeni huoneen hintaa ja sen olevan liian korkea minulle. Tämä ei lannista miehiä, vaan he alkavat pommittaa hotellinomistajaa sinnikkäillä puheluilla, kunnes tämä suostuu laskemaan hintaa. Lisäksi yksi peregrinoista työntää käteeni ryppyisen setelin vastusteluistani huolimatta. Jään hämmentyneenä odottamaan hotellinomistajaa, kun herrasmiehet toivottavat minulle hyvää matkaa ja katoavat yhtä nopeasti kuin ilmestyivätkin.

Muutamaa päivää myöhemmin kohtaan miehet alberguessa ja siitä lähtien kuljemme saman päivämatkan aina niin, että tapaamme iltaisin majapaikassa. Nämä höpsöt keski-ikäiset vaeltajat tuovat päiviini valtavasti iloa. He eivät koskaan väsy tervehtimään minua kuplivalla, läikkyvällä riemulla, vaikka olisimme nähneet viimeksi vain hetki sitten. Kun pilkon keittiössä sipulia tai kokoan aamupalaleipiä, aina joku heistä sujauttaa puolihuomaamattomasti käteeni palan suklaata. Eräänä aamuna, kun miehet ovat lähteneet ennen minua, löydän kassini vierestä omenan. Tämä kaikki siitä huolimatta, että vain yksi heistä puhuu englantia ja näin ollen keskustelumme rajoittuvat suureksi osaksi kuulumisten tiedusteluun. Kiinnyn kovasti miehiin, ja ajattelen heitä usein vaeltaessani. Minusta on mukava kävellä heidän jäljessään ja miettiä, kuuluvatko jotkin mutaan painuneista kengänpohjakuvioista heille. Kolme lempeää pyhiinvaeltajaa ovat minulle caminon ihme. Pyysin suojelusta ja sain heidät, kulkemaan samassa rytmissä kanssani tätä polkua. Camino antaa mitä kulkija tarvitsee.


osa 7 - kävelyn torstai

Kun viidennellä vaellusviikollani saavun Galiciaan, jossa Santiagokin sijaitsee, kävelystä on tullut osa minua. Kehoni on löytänyt täydellisen rytminsä, jossa askelten ottaminen tapahtuu yhtä pyytämättä kuin hengittäminen. En enää ajattele perillepääsyä, en välitä vaikka kävelisin ympyrää. Kävelen kävelemisen vuoksi, osana ikiaikaista kulkemisen perinnettä. Jos tunnen kipua tai väsymystä, en kiinnity niihin. Palautan huomioni lintujen kevätlauluun, polun tuntuun jalkojeni alla ja metsän tuoksun eri vivahteisiin. Elämä tuntuu yhtäkkiä hyvin yksinkertaiselta ja mielettömän kauniilta. Eräs pyhiinvaeltaja sanoi, että on tärkeää oppia elämään torstaissa, päivässä viikon keskellä. Uskon hänen tarkoittaneen tasapainossa ja toisaalta myös keskipisteessä, asioiden ytimessä elämistä. Minusta tuntuu, että olen löytänyt kävelyn torstain.

Sobrado dos Monxesin albergue sijaitsee munkkiluostarin ja hengästyttävän kauniin, ikivanhan katedraalin yhteydessä. Luostarin kukoistuskautena siellä asui parhaimmillaan 80 munkkia. Nyt heitä on enää 18, joista monet jo iäkkäitä. Munkkiperinne on hiljalleen katoamassa, kun uusia kokelaita ei enää löydy. Kuljen pitkin luostarin sileänvalkoisia käytäviä ja mietin, millaista siellä olisi asua. Tasaista. Sana tulee ensimmäisenä mieleen, mutta tuskin se on koko totuus. Haluaisin kuulla munkkien elämäntarinoita, erityisesti ajasta ennen luostaria. Miksi he tulivat tänne? Löytääkö luostarista rauhan?

Kävelen toisen pyhiinvaeltajan kanssa tyhjillään olevaan katedraaliin, jossa tuoksuu metsänpohja ja kulunut aika. Sammalet ovat hiljalleen muodostaneet omat freskonsa seinille ja sade maalannut lattialle lammikoita, jotka peilaavat tuhansia kiveen hakattuja koristekuvioita. Kirkko on Unescon maailmanperintökohde, mutta se ei vielä näy sen ylläpidossa. Katselen seinillä kiipeileviä köynnöksiä ja ikkunalaudoille juurtuneita kasveja, kuuntelen naakkojen huutoa joka kulkee kaikuna huoneesta toiseen. Aistin pyhyyden ympärilläni. Seurassani olevan miehen kasvoilta heijastuu kunnioitus. Alamme vaistomaisesti kuiskailla ja liikkua pehmein, äänettömin intiaaninaskelin. Kauan ennen meitä munkit kokoontuivat tänne aamuviideltä ohuissa kaavuissaan ja kutsuivat moniäänisellä laulullaan auringon ensimmäiset säteet luokseen. Huolellisesti suunnatuista ikkunoista siivilöityvä valo sai alttarin hohtamaan valkeana ja munkit unohtamaan kivisistä seinistä hohkaavan kylmyyden. Kun katselen ilta-auringon viimeisten liekkien leikkiä kirkon katossa, voin melkein kuulla heidän laulunsa.

Syön illallista pyhiinvaeltajamiehen kanssa. Hän esittää ajatuksen Santiagosta eräänlaisena energiakeskuksena. Kaupunki on jatkuvasti satojen tai jopa tuhansien vaeltajien päämäärä ja siksi siihen kohdistuu valtavasti ajatusenergiaa. Tämä energia muuttaa Santiagoa. Tuhansien ihmisten usko saa ihmeitä tapahtumaan, tekee kaupungista pyhän. Minusta ajatus on äärimmäisen kaunis ja tärkeä, sillä se tarkoittaa, että meillä on mahdollisuus luoda pyhyyttä ympärillemme. Silloin Santiago voi olla missä tahansa.


Osa 8 - Mustat joutsenet

Viimeisenä vaelluspäivänä pitkitän askeliani ja kuljen aistit avoinna. Vanhan lehtimetsän sammalpeitteiset puut kurottelevat korkeuksissa toisiaan kohti. Käppyräiset oksat muodostavat ylleni seittimäisen katon, jonka läpi siivilöityvä aurinko heijastaa varjokuvia polulle. Täydellisen pilvetön taivas saa edellisten viikkojen sateet tuntumaan epätodellisilta. On kuin aurinkokin olisi tullut onnittelemaan minua perillepääsystä. Edelläni kulkeneiden vaeltajien ilo viimeisistä kilometreistä on jäänyt kuplimaan polun ympärille. Nämä ovat koko caminon kevyimmät, huolettomimmat kilometrit. Kannan kädessäni muovipussia, johon kerään roskia polun varrelta. Se on minun tapani kiittää kuluneista 40 päivästä. Olen saanut paljon.

Tuntuu kuin olisin elänyt kokonaisen elämän kuudessa viikossa. Nyt kun olen melkein perillä, tunteeni vaihtelevat ilosta suruun, hämmennykseen, kiitollisuuteen, pelkoon, ihmettelyyn. En tunne olevani valmis saapumaan perille, sillä olen edelleen yhtä keskeneräinen kuin aloittaessani. Ei minulla ole vieläkään vastauksia, päinvastoin. Enemmän kysymyksiä vain. Mutta ehkä etsiminen onkin tärkeämpää kuin löytäminen. Vaeltajan päivät ovat valtavan yksinkertaisia. Heräät, kävelet, menet nukkumaan. Aamulla sama toistuu uudelleen. Mitään muuta ei silti kaipaa, yksin kävelystä voi löytää kaiken sen tarkoituksenmukaisuuden ja kauneuden mitä onnellisuuteen tarvitaan. Huomaan, että linnut ja eläimet lähestyvät minua luottavaisemmin kuin aiemmin. Ehkä kuusi viikkoa luonnon hiljaisuudessa saa ihmisen värähtelemään eri tavalla.

Sitten, yhtäkkiä, olen Santiagossa. Perillä. Ja hämmentynyt. Minulla on nyt vaeltajan sielu, eteenpäin kulkeminen on päämääräni. Miten voin lopettaa kävelyn tähän, kun pysähtyminen tuntuu lähes luonnottomalta? Havahdun ajatuksistani kaupungin keskipisteessä. Santiago de Compostelan katedraalin seinät nousevat tummanruskeana pitsinä korkeuksiin. Pyhiinvaeltajien virta sykkii aukiolla ympärilläni. Olen ollut täällä ennenkin, tämä on toinen pyhiinvaellukseni. Viimeksi en kuitenkaan päässyt kirkkoon, sillä se oli suljettu tärkeän henkilön vierailun vuoksi. Siksi myös pyhiinvaellusrituaalit, apostoli Santiagon patsaan syleily ja pyhiinvaeltajien messuun osallistuminen, ovat minulle nyt uusia kokemuksia.

Astun sisään katedraalin ovesta. Menee hetki ennen kuin silmät tottuvat kirkon hämärään. Ilma tuoksuu kostealta tomulta, ihmiset kuiskaavat ja piirtävät käsillään ristinmerkkejä. Pyhän Jaakobin patsas katselee minua alttarilta kullanvärisillä, elottomilla silmillään. Sen taakse kiertyy mutkitteleva jono jännittyneitä ihmisiä. Mietin, toivoisinko jotain patsasta syleillessäni. Jonon lyhetessä epävarmuuteni kasvaa. Tämä on katolinen maailma enkä tunne sen käyttäytymissääntöjä. Pitäisikö minun kumartaa patsaalle, tehdä ristinmerkki sen edessä? En halua loukata ketään käytökselläni, mutta en myöskään toimia itseni vastaisesti.

Patsaan vierellä istuu kumara vanha nainen, jonka edessä on lipas lahjoituksia varten. Etsin hänen kasvoiltaan lämpöä, mutta en löydä sitä. Tunnen oloni vaivautuneeksi, sillä en ottanut rahaa mukaani. Yritän piilottaa kassillani karhunvatukkapensaan repimän palkeenkielen hameessani ja sukia sotkuiset hiukseni korvan taakse. Tulee minun vuoroni. Kävelen Santiagon luo ja kierrän käteni hänen kullattujen, rosoisten hartioidensa ympäri. Patsas on mykkä ja kylmä, en osaa pyytää siltä mitään. Sitten hetki on ohi. Vältän katsomasta vanhaa naista kävellessäni hänen ohitseen. Kun astun kirkosta ulos, aurinko sokaisee silmäni.

Ulkopuolisuuden tunteestani huolimatta palaan illalla katedraaliin kuuntelemaan pyhiinvaeltajien messua. Istun tyhjään penkkiriviin kirkon keskivaiheille ja alan etsiä tuttuja kasvoja ympäriltäni. Katseeni tavoittaa muutaman vaeltajan, jotka tapasin viimeisimmässä alberguessa. He hymyilevät minulle tunnistamisen merkiksi. Etsinnöistä huolimatta en löydä ihmisten joukosta minulle tärkeimpiä, kolmea espanjalaista herrasmiestä, vaikka tiedän heidän saapuneen tänään Santiagoon. Toivon, että heillä on kaikki hyvin. Pappi aloittaa espanjankielisen saarnansa, annan hänen puheensa soljua lävitseni ja ajatusteni harhailla. Havahdun vasta, kun alttarille huomaamattani saapunut nunna aloittaa esilaulunsa. Hänen äänensä on kuulas ja saa katedraalin hengittämään. Nainen maalaa kädellään aaltoja ilmaan nuottien korkeuden merkiksi. Liike on hypnoottinen. Laulu resonoi minussa, haihduttaa ulkopuolisuuden tunteeni. Siinä hetkessä olen perillä.

Edellisen pyhiinvaellukseni jälkeen, kun saavuin Santiagoon enkä päässyt suljettuun kirkkoon, kävelin läheiseen puistoon. Puistossa oli lampi, jossa uiskenteli mustia joutsenia. Muistan kuiskanneeni joutsenille toiveen, mutta olen unohtanut mikä se oli. Nyt etsin puiston uudelleen, sillä jokin minussa sanoo, että vain se voi olla todellinen päätepiste vaellukselleni. Ensin puisto tuntuu vieraalta, erilaiselta kuin muistoissani. Kävelen eteenpäin ja löydän paikan, jossa kaksi vuotta sitten söin eväitäni. Tutun köynnöksiin peittyneen muurin ja vesipisteen, jolla täytin pulloni. Katselen näitä paikkoja ihmetyksen vallassa, kuin olisin nähnyt ne aiemmin vain unessa. Kumarran ohi kulkiessani puuvanhukselle, jonka valtavat maanpäälliset juuret muodostavat auringon sen ympärille. Sitten tulen lammelle. Mustat joutsenet ovat siellä, täydellisen samanlaisina kuin muistossani. Niin kuin kuluneet kaksi vuotta olisivat olleet vain mielikuvitukseni tuotetta. Kuiskaan joutsenille sanat, joita en ole suunnitellut. Silti tiedän niiden olevan totta. Tulen takaisin.

Jaa tämä:

Jätä kommentti

Sähköpostiosoite jää vain ylläpidon tietoon.

info(at)kuudesaisti.net  |  juttuvinkit ja toimitukselliset asiat: toimitus(at)kuudesaisti.net  |  
Ilmoitusmyynti: mediamyynti(at)kuudesaisti.net