valontuojat banneri1

02 syys 2016

Järvenä vai jokena

Järvenä vai jokena Kuppari-Hanna juuret jalkapohjissa

Mietin viime viikkojen ihmisvirtaa. Erilaisia kasvoja, halauksia, pieniä ja suuria huolia, kepeitä ja vakavia elämäntilanteita. Mietin sitä, kuinka ihmisen elämä on luonnollista vaihtelua liikkeen ja pysähtymisen välillä. Näiden vaihtelu on kuin väistämätön levon ja kasvun luonnonkierto, joista molemmat tarjoavat meille paranemisen mahdollisuuksia.

Elämä avautuu erilaisena, kun seisomme järvivetenä työntäen juuriamme aina vain syvemmälle pohjamutiin. Kaikki näyttää vuorostaan toisenlaiselle, kun menemme jokena kohti uutta ja tuntematonta, toiveikkaina uusien juurten kasvattamisesta ja muutoksesta.

Minulla on sellainen olo, että jos haluamme pysyä terveinä ja hyvinvoivina, meidän olisi kuunneltava tarkoin, milloin on aika olla paikoillaan ja milloin on mentävä.

Jos seisomme liian pitkään paikoillamme, jumittuneena juuriimme ja menneisyyden loputtomaan setvimiseen, mätänemme paikoillemme ja menetämme juuremme joka tapauksessa. Juuret olisi irroitettava, kun ne eivät enää saa tarvitsemaansa ravintoa. Elämämme näivettyneillä juurilla sammuu vähitellen, vaikka yrittäisimme hakea tukea ympäriltämme.

Jos taas kuljemme levottomasti aina uusissa joenuomissa, saatamme jäädä pintavirtauksien vangiksi, emmekä koskaan pääse tutkimaan ravinteikasta pohjamutaa omilla juurillamme. Silloin meitä saattaa alkaa vaivata kyltymättömyys kaiken suhteen. Lopulta mikään ei ole mitään, kukaan ei ole ketään, emmekä enää ymmärrä mistään mitään.

Olimme sitten järvenä tai jokena, molemmat paikat aiheuttavat meille ahdistusta ja vaivoja, jos emme tunne oikeaa rytmiä oman elämämme luonnonkierrolle. Miksi jäämme, vaikka vaistot huutavat, että pitäisi lähteä. Miksi lähdemme juuri silloin kun pysähtyminen olisi arvokkainta, mitä voisi tehdä?

Luonani kävi kerran iäkäs ihminen, joka oli ahdistuksesta ja kivusta tuskaisena. Mitään sairauksia hänestä ei ollut löydetty. Keho huusi vääryyttä ja vaikeutta. Kipua. Mikään hänen elämässänsä ja ympärillänsä ei ollut vuosikymmeniin ollut siten kuin hän haluaisi ja tarvitsisi. Hän oli seissyt järvivetenä tuskaisen pitkään. Minulle jäi hyvin epävarma olo siitä, oliko Parantolalla vietetty aika hänen kanssaan merkityksellistä. Tällä viikolla sain puhelinsoiton. Hän, ikäihminen, oli saanut rohkeutta tehdä jotain, mitä hän ei olisi eläissään uskonut tekevänsä. Hän kiitti vuosien takaisesta tuokiostamme ja kertoi, mitä tuntemuksia hänessä silloin liikkui. Minun ei ollutkaan tarkoitus tehdä tai muuttaa mitään. Hän vain tarvitsi tilan ja hetken itsellensä kaiken tarvittavan muuttamiseen. Nauraa heläytimme puhelun päätteeksi vielä kunnon naurut, sellaisen naurun, jossa nuori ja vanha kohtaavat tasavertaisina kulkijoina.

Lähteminen ja jääminen vaativat molemmat yhtä paljon rohkeutta. Olkoon sinulla herkät jalkapohjat kaiken tämän tunnusteluun. Kuuntele jalkapohjillasi, milloin pieni orastava virta alkaa kutitella ja houkutella johonkin uuteen. Kuuntele, jos pohjamudat kutsuvat ja jalkapohjasi tarvitsevat levollisen paikan seisahtua. Onnea matkaan. En usko, että koskaan on liian myöhäistä lähteä tai jäädä.

 

 

 

 

Jätä kommentti

Huom! Nimi tai nimimerkki näkyy kaikille lukijoille, sähköpostiosoite jää vain toimituksen tietoon.